RSS

Aihearkisto: Historia

Ennustan näkeväni, historiaan

Indus stamp-seal 2500BC-2000BC. This stamp fea...

Image via Wikipedia

Olen ottanut urakaksi sivistää itseäni (siinä sitä piisaa työnsarkaa!) ja lisännyt yöpöytä lukemistooni the British Museumin ‘A History of the World in 100 Object’ kirjan. Tulin seuranneeksi BBC Radio 4:n tuottamaa ohjelmasarjaa, mihin kyseinen kirja perustuu. Jäin heti ensikuulemalta koukkuun. Kun kuulin, että sarjaan pohjautuva kirja julkaistaan niin pakkohan minun oli rynnätä ostamaan oma kopio. Ohjelma käsitteli ihmiskunnan historian eri aikakausia aina yhden eri puolilta maailmaa löydettyjen esineiden kautta. Jokainen osa kesti noin viisitoista minuuttia. Oli mukavaa hetkeksi sulkea pois kaikki hömppä ja keskittyä kuuntelemaan päivän esineen tarinaa ja mitä se mahtaa kertoa tekijästään, omistajastaan ja meistä ihmisistä. Jotkut esineistä olivat kuninkaallisten ja uskonmiesten, mutta suurin osa sarjasta käsitteli tavallisia arkipäivän kapistuksia.

Olen aina pitänyt museoista. Vaikka lasivitriineissä lojuvat tavarat voivat joidenkin mielestä vaikuttaa tylsiltä, niin minua ovat aina kiehtoneet pienet ja mitättömät esineet. Nykypäivän vastaavia tavaroita olisivat kai klemmarit, vetoketjut ja kännykät. Pieniä, mutta tärkeitä esineitä. On kiva kuvitella kuka näitä historian paperiliittimiä on käyttänyt. Onko tavaran omistaja kenties hukannut kyseisen esineen, joka ehkä siitä syystä on päätynyt meidän onneksemme arkeologin sihtiin. Toisaalta eihän esineiden tarvitse joutua hukkaan, että ne päätyvät museoihin. Entisajan kaatopaikat ovat nykyarkeologien aarreaittoja! Tämän päivän poisheitettävä roju voi olla huomisen keräilijöiden metsästämä arvoesine.

Ihmisiä on aina kiinnostanut oma menneisyys. Toiset tutkivat omia sukujuuriaan, kun toisia taas kiinnostaa ihmiskunnan historia ja kehitys ylipäänsä. On siis ihme, että vielä tähän päivään mennessä emme ole juurikan oppineet historiastamme vaan porskutamme eteenpäin entiseen tyyliin. Joku viisas on joskus tokaissut, että ihmiskunnan muisti on yhden sukupolven mittainen. Tämä sääntö pätee niin politiikassa kuin taloudessakin. Vaikka en aina näe silmästä silmään Henry A. Kissingerin kanssa, niin yhdessä asiassa olen täysin samaa mieltä kuin hän: politiikan tekijät hyötyisivät historian tutkimisesta ennen kuin alkavat väsäämään linjavetojaan, erityisesti ulkopolitiikan linjauksia. Enkä nyt viittaa ainoastaan lähihistoriaan vaan ajassa saa mennä taaksepäin useamman vuosisadan verran. Seuraavana sivistyslukemisto listallani on Kissingerin viimeisin julkaisun, ’On China’. Arvostelujen perusteella luvassa on ajatuksia herättävää lukemista.

Valitettavasti meillä ei ole historioitsijoita valtionpäämiehinä vaan lainoppineita. Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että lakimiehet ja -naiset ovat salakavalasti ottaneet ohjat käsiinsä niin kansallisissa hallituksissa kuin kansainvälisissä tärkeissä organisaatioissa. Minua erityisesti kiinnostaa vallalla oleva trendi nimittää johtaviin talouden asemiin juristeja taloustieteilijöiden sijaan. Esimerkiksi kolme maailman ehkä tärkeintä talousalan pestiä ovat lainoppineiden käsissä: Maailmanpankin nykyinen presidentti (Robert Zoellick), Barack Obaman talousasioiden neuvonantaja (Gene Sperling) ja näyttää lähes varmalta, että ranskalainen Mme. Lagarde tulee nimitetyksi maineensa ryvettäneen Strauss-Kahnin seuraajaksi IMF:n johtoon. Sen lisäksi, että Mme. Lagarden nimi muistuttaa minua Langrangen kertoimesta, niin muuta tekemistä hänellä ei taida olla taloustieteen kanssa.

Ei ehkä ole ihmekään, että retoriikkaa ammatikseen harjoittavat juristit ovat enemmän kansan mieleen kuin keskenään teoreemoista kinastelevat taloustieteilijät, jotka liian usein yrittävät päteä selittämällä kaiken mahdollisimman monimutkaisten kaavojen kautta. Lakimiehet taas ovat tottuneet yksinkertaistamaan ja tiivistämään argumentointiaan. Usein he pohjaavat tietonsa asiantuntijoiden lausuntoihin, ymmärtämättä  niitä paljoa tavallista kadunmiestä/-naista paremmin. Argumentointi taidosta on valtavasti hyötyä esimerkiksi poliittisessa kampanjoinnissa. Hyödyn havaitsee, kun katsoo tilastoja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttien koulutustaustasta. Obama mukaanlukien, maan johdossa on kaiken kaikkiaan ollut 26 lainoppinutta. Suomessa on oltu kerrankin rohkeita ja vastoin kansainvälistä trendiä uudeksi valtionvarainministeriksi on valittu opettaja. Toisaalta samanlaisia argumentointi ja yksinkertaistamisen taitoja taidetaan vaatia myös tältä ammattikunnalta.

Historiaan tuijottelu, vaikkakin tärkeää, ei kiehdo meitä läheskään yhtä paljon kuin tulevaisuuden visualisointi. Ironista sinänsä, sillä alasta ja asiasta riippumatta kaikki ennusteet perustuvat historialliseen dataan. Ei siis ole ihme, että ennusteiden tekoa usein verrataan autolla ajamiseen katsomalla ainoastaan peruutuspeiliin. Ennusteiden paikkaansa pitävyys prosentti on minimaalinen. Siitä huolimatta vaadimme lausuntoja sääennusteista talouden tilaan tulevaisuudessa. Ainoastaan lyhyellä tähtäimellä tehdyt vääräksi osoittautuneet ennusteet aiheuttavat keskustelua, joskus jopa syytöksiä. Kukaan ei pidä kirjaa asiantuntijoiden lausunnoista ja mene tivaamaan selityksiä, kun ne osoittautuvat vääriksi. Sen sijaan, kun joku ennuste osuu oikeaan sitä pidetään merkkinä asiantuntijan pätevyydestä eikä sattumana, vaikka jälkimäinen syy on todennäköisempi. Eripuraiset asiantuntijat eivät lisää kansan luottamusta ennusteisiin. Esimerkiksi vajaa kaksi vuotta sitten East Anglian yliopiston sähköpostipalvelin joutui hakkeroinnin kohteeksi ja sen seurauksena maailman medioihin levisi uutinen, että Kööpenhaminan Ilmastokokouksessa esitettävässä tutkimuksessa on virhearvioita ilmaston lämpenemisestä. Paljastuksen ja sitä seuranneen kohun ansioista moni muutti mieltään tulevaisuuden ilmaston ennustettavuudesta ja prognoosien luotettavuudesta. Tieteentekijöiden tulisi aina tähdätä objektiivisuuteen ja datan tarkkuuteen ja siinä mielessä oli oikein paljastaa epäkohdat. Mutta valitettavasti julkisuudessa käyty ilmastotieteilijöiden keskinäinen kinastelu johti huomion siirtymistä itse asiasta yksityiskohtiin joilla ei yleisellä tasolla ollut suurtakaan merkitystä. Ei ihmekään, että lipeväkieliset juristit miellyttävät! He kertovat meille mitä me haluamme kuulla eivätkä vaivaa meitä kertomalla mitä meidän pitäisi kuulla.

Minä jatkan taustapeiliin katselua ja toivon oppivani edes jotain esiäitien ja -isien onnistumisista ja virheistä. Tänään vuorossa on mammutin syöksyhampaasta veistetty, uivaa poroa esittävä hahmo. Vuosi? Yksitoistatuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua! Kiehtova esine jo pelkästään kuvan perusteella. Mitäköhän sen historia pitää sisällään?

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/06/2011 Kategoria/t: Historia, Politiikka, Postaweek2011, Taiteet, Talous, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Ihana matka Islantiin Osa 3

Harmaan ja sinisen sata sävyä

Taitaa olla korkea aika, että pääsen pois Islannista ja jatkan arkielämän pohdintoja. Parasta siis kaivaa kartat ja matkaopaskirjat esiin viimeistä kertaa ja saattaa itseni lentokentälle ja kotiin.

Kultaisen Kierroksen viimeinen kohde oli Geysir. Itseasiassa Geysir ei enää syökse vettä, vaan sen paikan on ottanut hieman pienempi kuumavesilähde Strokkur. Koko alue, missä Geysir ja Storkkur sijaitsevat, on täynnä kaiken kokoisia kuumalähteitä, mitkä pulputtelevat iloisesti kuin kiehuvat keittokattilat. Joka puolella maasta nousee kuumaa vesihöyryä ja maaperä on paljas kasvillisuudesta. Hiekka ja maa ovat väriltään kellertäviä. Kuumavesilähteiden uskomaton sininen väri korostuu hienosti kellertävää maata vasten. Ja se haju! Lähteet eivät ole ainoastaan visuaalinen kokemus, vaan voit myös haistaa niiden lämpimän rikin! Koko paikka tuoksahtaa hieman pilaantuneilta kananmunilta. Onneksi hajuun tottuu äkkiä ja kun Strokkur puhaltaa mahtavan vesipatsaan taivaisiin, niin et edes muista koko rikin hajua. Vaikka teoriassa tiedät miten geysirit toimivat, niin se räjähtävä voima millä ¨pieni¨ Strokkur puhaltaa veden syvyyksistään onnistuu silti yllättämään ja hätkähdyttämään. Lisäksi purkauksien välit eivät ole tasaisia ja itse purkaukset, tai ainakin ne kolme mitkä

minä kerkesin nähdä, ovat erilaisia purkauskorkeudessaan ja ulkonäössään. Seurasin Strokkurin syviä huokauksia purkauksien välillä suurella mielenkiinnolla. Huomaamatta aloin hengittää sen kanssa samassa rytmissä. Sisäänhengityksellä lähteen vedenpinta painui alas ja uloshengityksellä se nousi, joka kerta yhä suuremmilla kontrasteilla. Aivan kuin seuraisi ihmistä, joka epätoivoisesti yrittää saada ärsyttävää aivastusta aikaiseksi. Oli suhteellisen helppo huomata milloin purkaus oli lähellä ja milloin piti nostaa kamera valmiiksi. Sisään- ja uloshengitysten välit kävivät yhä pitemmiksi. Viimein saimme nähdä upean turkoosinsinisen puolipallon muotoisen ilmakuplan (mistä en harmikseni kerennyt saada kuvaa ja seuraavaa purkausta ei ilmakupla taas edeltänyt) ja viimein VOOSH!!! Vesi nousi ainakin kymmenen metrin korkeuteen! Ja sitten näytös oli ohi ja koko sykli alkoi uudestaan. Menin niin lähelle Strokkuria kuin uskalsin ja toivoin saavani isosta ilmakuplasta hienon kuvan, mutta seuraava purkaus olikin erilainen. Ennen kuin ilmakupla ehti muodostua vesi purkaantui muutaman metrin korkeuteen. Ja uudestaan! Hätäpäissäni räpsin kuvia minkä kerkesin ja suurin osa oli huonosti kohdennettuja ja epätarkkoja.

Ehdin tällä viimeisellä pysähdyksellä myös tarkastella lähemmin Islannin kasvillisuutta. Sen puita tai oikeastaan puuston puutetta. Laakson avoimen maiseman rikkoi siellä täällä kasvavat vaivaiskoivut ja matalat pensaat mitkä näyttivät pajuilta, mutta olivat vain puolen metrin korkuisia. Tämän lisäksi maisemasta erottuivat paikallisten kesämökit. Ihan kuin Suomessa, mutta naapureihin oli esteetön näköala. Hieman outo ajatus näin metsäläiselle! Meidän opas totesi Islannin puuttomuudesta, että nykyisin puita istutetaan takaisin luonnonpuistoihin. Mutta hän ainakin toivoisi, että niitä ei istutettaisi liikaa. ¨Eihän sitten näkisi mitään!¨ Miten niin ei muka näkisi? Kyllähän mäet ja vuoret erottuu metsänkin keskeltä. Mutta oppaamme ei ole yksin mielipiteessään. Istuin paluulennolla Englannissa asuvan Islantilaisen naisen vieressä ja herkesimme keskusteluun. Kysyin häneltä puista ja nainen vastasi, että häntä tosiaan häiritsee englantilaisten tapa reunustaa tiet paksuilla ja korkeilla pensasaidoilla. Totta, tapa on hieman ahdistava ja varsinkin avoimeen maisemaan tottuneelle islantilaiselle vielä enemmän. Mutta minulle myös Iso-Britannia on puuton verrattuna Suomeen, missä varsinkin Itä-Suomeen mennessä tiet halkovat loputtomalta tuntuvia metsiä. Ympäristö vaikuttaa ihmisiin ja heidän ajatusmaailmaan.

Päätin kruunata ruhtinaallisen päivän merellä ja Kultaisella Kierroksella ruhtinaallisella aterialla kalaravintolassa, Fiskfélagidissa. Tilasin kolmen ruokalajin tarjouksen, josta oli tarjous kaukana! Ruokineen ja juomineen ateria maksoi hulppeat 8500Kr tai noin £50!  Mutta jälkiruokaa lukuun ottamatta, ateria oli hintansa väärti. Tunsin tosin piston omassatunnossa, kun iskin haarukkani alkupalaan, lahtivalasfileeseen. Ja vielä enemmän taistelin omantuntoni kanssa, kun jouduin toteamaan valaanlihan vallan mainioksi. Tuntui todella väärältä nauttia eläimestä, kun olin vasta saman päivän aamuna ihastellut sen lajitovereita omissa syömäpuuhissaan. Onneksi pääruokalajina oli vähemmän arkaluonteista kalaa, monnia. Jälkiruoka oli tosiaan hieman pettymys suussa sulavien valas ja kala ruokalajien jälkeen. Niin herkulliselta kuin mustikkamousse kuulostikin ruokalistalla niin pettymykseni oli sitäkin suurempi, kun löysin moussen sisältä kasan äklön makeita maitosuklaa paloja! Jälkiruoka jäi lautaselle ja kommentit menivät toivottavasti perille keittiöön. Muuten suosittelen lämpimästi kyseistä ravintolaa.

Palasin uupuneena, mutta kylläisenä ja onnellisena hotelliin. Räntäsade jatkui edelleen.

Onneksi sunnuntai ja vappu aamu valkeni harmaana, mutta sateettomana. Lunta oli kerääntynyt ainakin kymmenen senttiä! Viimeisen päivän ohjelmana oli tutustuminen Reykjavikiin ja sen museoihin. Ensimmäisenä otin suunnan kohti Hallgrímskirkjaa. Sen löytäminen tuskin tuottaa hankaluuksia. Reykjavikin korkeimpana rakennuksena, sen kellotorni on hyvä maamerkki. Lisäksi kellotornissa on näköala tasanne ja ajattelin, että hienojen näkymien lisäksi ylhäältä käsin saa paremman kuvan kaupungista. Ja toden totta, vaikka sää oli pilvinen, kirkon tornista näkyi koko Reykjavik ja enemmän. Kirkkaalla säällä maisemat ovat varmasti henkeä salpaavat! Kuvasin avoimista näköaukoista joka ilmansuuntaan ja pistin merkille parhaan reitin seuraavaan kohteeseeni, Kansallismuseoon ja Alvar Aallon suunnittelemaan Pohjolataloon. Olin juuri työntänyt kameran ulos pitkälle yhdestä näköaukosta, kun POU-POU-POU kirkonkellot pamahtivat soimaan niin, että korvissa helisi! Lähellä oli etten pudottanut koko kameraa, kun hypähdin säikähdyksestä ensimmäisellä kellon lyömällä. Suosittelen visiittiä torniin, mutta tasa- ja puolituntien välissä! Kannattaa myös seurata sää tilan kehittymistä. Sillä ei ollut kulunut kuin 15 minuuttia siitä, kun olin laskeutunut alas kellotornista ja koko korkea mäki minkä laelle Hallgrímskirkja on rakennettu oli paksun sumun peitossa. Säätila todella vaihtelee nopeasti Islannissa.

Kansallismuseo sijaitsee yliopiston vieressä. Jos joku on nähnyt elokuvan ‘Reykjavik 101’, tunnistaa yliopiston harmaan 1940-luvulla rakennetun fasadin, mikä on täydellinen kontrasti melkein vastapäätä sijaitsevaan Pohjolataloon. Alvar Aallon suunnittelema rakennus on uskoakseni ainoa ei-islantilaisen arkkitehdin suunnittelema julkinen rakennus koko Islannissa. Se on kooltaan pieni ja muodoltaan ympäristöönsä sulautuva. Toisin kuin yliopiston päärakennus, mitä ei voi olla huomaamatta. Kansallismuseosta sen verran, että se on muuten normimuseo, mutta suurin ero oli se ehdottomuus millä islantilaiset voivat esittää oman historiansa alun. Ei ole suurta kysymysmerkkiä ja arvailua heidän alkuperästä ja Islantiin saapumisen ajankohdasta. Ei arvailuja, ei mystiikka. Suorasukaisesti esiteltyjä faktoja.

Jatkoin vielä historia teemalla ennen kuin syvennyin kulutusmaailmaan. Tarvoin nyt jo läpiään märässä lumessa läpi keskustan kohti Kulttuuritaloa ja islantilaisia keskiaikaisia käsikirjoituksia. Esillä oli otteita muun muassa Njállin Sagasta ja yksi alkuperäisistä islantilaista lakia ja hallintoa käsittelevistä dokumenteista. Tämä on näyttely täynnä Sagoja ja historian mystiikkaa Kansallismuseon kylmä faktoja vastaan! Valaistus oli hämärä ja itse käsikirjoitukset olivat pienessä huoneessa, niiden lasinen koti valaistuna vain muutalla kohdevalolla. Tässä vaiheessa jalkapohjani alkoivat protestoida lisäkilometrejä vastaan. ¨Ei enää askeltakaan!¨ Ne olisivat huutaneet, jos olisivat pystyneet. Myös vatsani kurisi siihen malliin, että kauppojen katselu jäisi lyhyeksi sivutoimeksi sopivaa ruokalaa etsiessä. Päädyin takaisin Hallgrímkirkjan varjoon ja pieneen kahvila-ravintola Cafe Lokiin. Loistava ruokapaikka tarjoilee itsetehtyä perinteistä lammaskeittoa, salaatteja, voileipäkakkua ja herkulliselta näyttäviä leivonnaisia. Tarjolla on myös ateriakokonaisuuksia ja mahdollisuus maistaa islantilaista ¨herkkua¨, käytettyä hainlihaa. Kärsin vielä omantunnontuskia edellisen illan valaanliha alkupalasta. Ja kuten tiedämme maailman merien haikannat ovat jyrkässä laskussa, niin en halunnut lisätä maailmantuskaani syömällä haita. Uskon tosin, että islantilaiset kalastavat hailajia, mikä ei ole uhanalainen ja käyttävät haista kaiken mahdollisen. Toisin kuin kiinalaiseen haineväkeittoon kalastetut hait, jotka heitetään takaisiin mereen, vain ilman eviään. Mutta takaisin Cafe Lokiin ja herkulliseen savutaimen-ruisleipä voileipäkakkuun! Se oli vallan mainio. Jälkiruuaksi söin ruisleipäjäätelöä. Njam ja maiskis! Se maistui vähän samalta kuin mämmijäätelö. Islantilainen ruisleipä on makeampaa suomalaiseen hapatettuun ruisleipään verrattuna ja sopi siis vallanmainiosti vaniljajäätelön sekaan.

Aterian päätteeksi ja jalkapohjieni kiusaksi tein vielä pienen kävelylenkin rantatietä myöten takaisin hotelliini. Harmikseni totesin, että aikani Islannissa oli tulossa kohti loppuaan. Harmaasta säästä huolimatta en olisi millään halunnut palata hotellihuoneeseeni ja aloittaa repun pakkaamista. Mutta ei auta itku markkinoilla ja pakkohan se oli se laukku pakata, sillä maanantai aamuna oli aikainen lähtö lentokentälle. Reykjavik Excursions bussi tulisi noutamaan meitä aamuvirkkuja kello viisi. Onneksi hotelli tarjoaa aikaisen aamupalan ettei minun tarvitsisi ainakaan tyhjin vatsoin lähteä matkan päälle.

Ainakin näin keväällä aamu todellakin valkeni eikä tarvinnut aloittaa päivää pilkkopimeässä. Ja näytti siltä, että ensimmäistä kertaa sitten perjantain Reykjavik saisi nauttia auringon paisteesta, mistä olin hieman katkera. Matka takaisin Keflavikin kentälle sujui yhtä mutkattomasti kuin saapuessani. Minun ei taaskaan tarvinnut vaihtaa bussia, vaan sain unenpöpperöisenä istua paikallani koko matkan. Katselin haikeana ohi vilistäviä laavakenttiä ja kiveksi jähmettyneitä peikkoja. Ei vaan siis laavamuodostelmia ne taisivat vain olla. Vai ehkä sittenkin…

Islanti jätti pysyvän vaikutelman mieleeni. Sen vaihtelevat kasvot, sää, valot ja varjot. Näin vain pienen siivun, mutta haluan ehdottomasti nähdä lisää ja kokea Islannin niin kesällä kuin talvellakin. Opin myös, että ruotsilla ei pärjää Islannissa. Yritin ja sain vain hölmistyneet ilmeet vastaukseksi. Ajattelin ensin, että syy on ruosteisessa ruotsissani. Mutta sitten kuulin tanskalaisten ja riikinruotsalaisten itse kommunikoivan englanniksi islantilaisten kanssa, joten syy oli kielimuurissa ei minun kielitaidoissa. Ikäväkseni paikalliset useasti erehtyivät luulemaan minua islantilaiseksi ja monessa paikassa palvelu alkoi islanniksi. Silloin oli minun vuoroni töllöttää hölmistyneenä. Jopa paluulennolla vierustoverini, islantilainen nainen joka asui Englannissa, aloitti höpisemään heti islanniksi minulle ennen kuin pääsimme edes istumaan alas! Hyvä, että sain sanan väliin! Hän oli itseasiassa ollut samalla menolennolla kuin minä ja tunnisti minut erikoisesta ‘Lontoon rae’ kaulakorustani. Tavallaan imartelevaa, mutta toisaalta pitemmän päälle ärsyttävää, koska en pystynyt vastamaan. Tunsin oloni hieman tyhmäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä haluan takaisin Islantiin ja raottaa ovea lisää islantilaisten mielentilaan ja maailmankatsomukseen. Maisemat olivat outoja, mutta enemminkin kutsuvia kuin luotaantyöntäviä. Ne valot ja ne varjot!!!

Valot ja varjot
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 29/05/2011 Kategoria/t: Historia, Luonto, Matkustus, Postaweek2011, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Magiasta sivilisaatioon

Miksi nämä ajatukset tulevat päähän aina silloin, kun ei ole tietokoneen äärellä? Yleensä alan miettimään asioita kävellessäni kauppaan tai ollesani työmatkalla. Viimeeksi tällä viikolla lompsiessani linja-autopysäkille töiden jälkeen, mieleeni tulla tupsahti Milla Magia. Aivoni ajatteli, että olisi hienoa joskus olla Milla Magia ja lennellä luudalla ympäriinsä. Sieltä yläilmoista käsin voisin vaikka nakella hajupommeja kansalaisten niskaan ja käkätellä makesti päälle! Kjähkjähkjäh! Nyt täytyi vain tyytyä tallaamaan jalan ja piereskelemään. Ei mitään hohtoa. Tosin enhän minä omista edes luutaakaan.

Disneyn noita-akka Milla oli kyllä aika siloteltu versio. Välillä toivoi, että räväkämpi hahmo olisi saanut enemmän huomiota. Mutta minua välillä harmitti sen puolesta, kun yrityksistään huolimatta noita jäi ilman Roopen onnenkolikkoa. Kyllä sillä kitupiikillä olisi ollut varaa yhdestä lantista luopua! Minun mielestäni Roope ei edes kaikkia rikkauksiaan ansainnut. Epäilen vahvasti Roopen käyttäneen välillä valonarkoja keinoja varallisuutensa kasvattamiseen eikä huoli lähimmäisistä juuri koskaan painanut paljoa Roopen vaakakupissa. Mutta Disneyn mukaan kuitenkin jopa ilkeä pankkiiri ansaitsee onnellisen lopun ja voiton pahasta, niin kauan kun vastassa on noita, ja akka kaiken lisäksi.

Mikä siinä on, että noidat nyt sattuvat aina olemaan kärttyisiä vanhoja naisia? Kärttyiset vanhat ukot ne vasta pelottavia on! Suomessakin pääsiäisnoita perinne on lähtöisin uskomuksesta, että ilkeät ja kateelliset naiset kävivät tekemässä naapureille kiusaa. Luulisi, että naapurin sato-onnen tai lypsykarjan kiroaminen olisi ollut maalaisukkojen asia. Miten naiset muka tiesivät mitään miten maataviljellään saati miten viljelyksiä tuhotaan? Mutta ei, ukot olivat kait liian kiireisiä sahdin juonnissa ja pääsiäisherkkujen syönnissä, että tämäkin ¨askare¨ jäi naisten kontolle. Vai miten se taas menikään? Onkohan pääsiäisnoitaperinteellä mitään tekemistä Euroopan noitavainojen kanssa?

Noitavainot ovat kyllä yksi niistä ihmiskunnan historian synkistä hetkistä. Miten aivot ja ajattelykyky, mitkä ovat pystyneet sinkoamaan meidät avaruuteen voivat välillä niin pettää meidät? Minun on toisinaan vaikea hyväksyä sitä, että ihmisen kyky älylliseen ajatteluun tarkoittaa myös kykyä saada aikaan ihmeitä niin hyvässä kuin pahassa. Myös ydinpommi on innovaatio. Tosin ilman ydinpommia meillä tuskin olisi ydinvoimaa ja ilman ydinvoimaa ei olisi ydinonnettomuuksia. Ilman sotia olisi moni turha maailman tuhoon tarkoitettu vempele jäänyt syntymättä eikä nyt tarvitsisi pelätä terroristien pihistävän niitä. Toisaalta sodan ansiosta meillä on nykyisin käytössä keksintöjä joita ilman sodankäyntiä olisi saanut odottaa tai ehkä niitä ei olisi keksitty ollenkaan. Ja näin naisena olen erityisen kiitollinen siitä, että sodat verisiä sotkuja. Sillä ilman tarvetta pystyä tyrehdyttämään suuriakin verenvuotoja ei meillä naisilla olisi terveyssiteitä eikä tampooneja. Yllättävää, mutta tämä tarina on tosi. Tämän innovaation takana on ensimmäinen maailmansota, amerikkalainen paperitehdas Kimberley-Clark ja tarve luoda hyvin imukykyinen materiaali verenvuotojen tyrehdyttämiseen. Sodan jälkeen jollakin yhtiön työntekijällä vain välähti, että sodan aikana sairaanhoitajathan taisivat hamstrata niitä meidän siteitä omaan käyttöön. Hmm, mitä moinen mahtoi merkitä. Heureka! Sota on loppu, mutta kuukautiset ei. Ei muuta kuin tuote uudelleen markkinoille ja siitä kiitos. Mutta miksi siihen tarvittiin Euroopan hajalle repivä sota, että naiset saivat saniteettituotteensa???

Onkohan sodankäynti ja naapurin kanssa nahikointi pakottanut ihmiskuntaa kehittämään myös siviilisatiota? Niin kauan, kun pystyimme asumaan väljästi eikä maasta ja ruuasta ollut pulaa ei ollut tarvetta myöskään hallinnolle ja hallitsijoille. Mutta heti, kun väkiluvun kasvu pakotti yhteisöjä metsästämään laajemmalti ja viljelemään yhä suurempia aloja, niin se naapuri tuli väkistekin vastaan ja halusi poimia mustikat juuri siltä samalta mättäältä. Kinahan siitä syntyi ja käsikähmä. Sama se kuka löi ensin. Kostoa lähdettiin hakemaan joukolla. Ja väkiluvun edelleen kasvaessa nämä kahnaukset tulivat aina vain yleisimmiksi ja verisemmiksi. Enää eivät nyrkit riittäneet vaan metsästysmaita lähdettiin valloittamaan  miekka kädessä. Mutta miekkataisteluun ei lähdetä kuin baaritappeluun, siihen tarvitaan järjestäytynyt joukko sotilaita ja yksi selkeä johtaja. Uusi tapa asua oli siis syntynyt. Enää eivät kaikki olleet saman arvoisia. Arvostetuimpia olivat sotilaat, jotka pitivät pahat naapurit loitolla ja pyramidin päällimmäisenä istui heimon johtaja. Kuningas.

On jännittävää ajatella, että ruuan paljous johti väkiluvun kasvamiseen, mistä taas seurasi maa-alueiden valloitus ja tarve yhteen selkään johtajaan. Toisaalta taas, pula ruuasta saa ihmiset liikkeelle ja kapinoimaan johtajaansa vastaan. Nykyaikanakin. Se tämä ihmisen elämä pyörii vatsan ympärillä. Niin kauan, kun ruokaa on saatavana edulliseen hintaan kaikki ovat tyytyväisiä. Pitäisiköhän kokeilla elää yksi viikko mahdollisimman pienellä budjetilla? Yrittää olla eettinen ja ympäristöystävällinen kuluttaja. Minun täytyy kyllä sitä ennen perehtyä paremmin miten moisen kokeilun voisi toteuttaa. Voi tikkerperi! Ensi viikko ei ole muutenkaan hyvä viikko eettisyydelle, koska on pääsiäinen ja minun pitää lähteä Kyöpelinvuorelle irstailemaan perkeleiden kanssa. Mutta heti sen jälkeen parannan tapani, kuluttajana.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 17/04/2011 Kategoria/t: Historia, Kulttuuri, Postaweek2011

 

Avainsanat: , , , ,