RSS

Aihearkisto: Ympäristö

Pyöräilyä ja muuta kesäkivaa

Piknik Greenwichin puistossa

Kesä on siitä kivaa aikaa, että oma elinympäristö kasvaa ja laajenee. Brittisää tietysti rajaa ulkoilma-aktiviteetteja hieman, varsinkin pohjoisessa, mutta siitä huolimatta sitä huomaa viettävänsä enemmän aikaa ulkona kuin sisällä. Mielellään tekisin töitäkin ulkona, mutta valitettavasti työnantajani ei ehkä ole niin joustava ja avarakatseinen että moinen onnistuisi. Viikonloppuisin pitääkin ottaa kadotettu aika takaisin.

Viime lauantaina sain vihdoin ja viimein uuden polkupyörän. Vaikka sää Manchesterissä oli hieman nihkeän sateinen, kävin testaamassa kuinka Pashley kulkee. Kulkihan se! Kun tulin ensimmäistä kertaa tietoiseksi Pashley pyörien olemassaolosta, niin sen jälkeen haaveenani on ollut omistaa kyseisen valmistajan pyörä. Ne ovat retrohenkisesti tehtyjä, mutta eivät kuitenkaan mitään tusinatavaraa vaan Englannissa käsityönä valmistettuja yksilöitä. Minun yönsininen Britannia vikuroi hieman uutuuttaan, kun kannoin sitä ylös huoneistooni. Ohjaustanko päätti kumauttaa makeasti vasempaan hauikseeni. Todisteena on ihana kellertävä mustelma. Sen jälkeen Britti on kyllä käyttäytynyt hyvin.

Sää muuttui aurinkoisen helteiseksi sunnuntaina ja päätin tehdä Pashleyn neitsytmatkan grillijuhliin Stretfordiin. Loistava pyöräilymatka: ensin Fallowfieldiin ja sitten leppoisasti pyörätieksi muutettua entistä junaraidetta myöten Chroltoniin, mistä on enää kiven heiton verran itse Stretfordiin. Päivä oli todella kuuma ja viiletin uudella pyörälläni ihan jo pelkästään tuulen vireen vuoksi kuin tuulispää! Miten hauskaa pyöräily onkaan! Olin jo ehtinyt vuodessa unohtaa kuinka helposti ja nopeasti pyöräillen pääsee liikkumaan. Yksi huono puoli tosin pyöräilyssä Manchesterissä on se, että varsinaiset pyörätiet ovat harvassa. Siitä vaan liikenteen sekaan ja menoksi! Olin ehtinyt unohtaa myös sen, kuinka pelottavaa itseasiassa on pyöräillä Oxford Roadilla kaksikerroksisten bussien huristaessa ohi kosketusetäisyydeltä. Silti jotkut hullut haluavat elää riskillä ja jättää pyöräilykypärän kotiin. Minä pidin kypärän tiukasti päässä, vaikka sään puoleen olisi ollut mukavampaa antaa tuuleen sotkea tukkaa ja reittini Stretfordiin ei ollut niitä vaarallisempia.

Kesäpyöräilyä grillijuhliin, grillausta, syömistä ja juomista ulkona auringon paisteessa ei voita monikaan asia! Ihminen on vähään tyytyväinen. Se olisi hyvä muistaa muulloinkin kuin aurinkoisina ja lämpiminä kesäpäivinä. Hyvien ystävien seurasta voi nauttia läpi vuoden.

Tänä viikonloppuna tarjolla oli hyvien ystävien seuraa ja kesäistä säätä! Loistava yhdistelmä. Ei muuta kuin nenä kohti Lontoota ja piknikeväät mukaan. Luvassa oli al fresco ruokailua Greenwichissä. Ylpeänä uuden Pashleyn omistajana olisin halunnut viedä pyöräni näytille mahdollisimman usealle ihmiselle, mutta Lontoo on hieman liian kaukana sunnuntaipyöräilijälle. Tosin kaukana ei ollut, että pyöräilystä Lontooseen olisi tullut varteen otettava vaihtoehto. Nousin kyllä ajoissa lauantai aamuna, mutta kuvittelin että pystyn liikkumaan ääntä nopeammin ja yliarvioin kykyni saattaa loppuun kaikki pienet puhteet ennen kuin oli aika suunnata bussipysäkille ja juna-asemalle. Tunti ennen junan lähtöä totesin, että minun on parasta hylätä bussimatka Manchesterin keskustaan ja sen sijaan soittaa itselleni taksi. Voitin näin puolituntia lisäaikaa. Mikä mennä hujahti ennen kuin kerkesin taksi sanoa! Kaksikymmentä minuuttia ennen junana lähtöä hyppäsin viimein taksiin. Viisi minuuttia ennen junan lähtöä olin asemalla näpyttelemässä varausnumeroani lippuautomaattiin. Kaksi minuuttia ennen junana lähtöä ravasin laiturilla. Astuin junaan tasan minuutti ennen lähtöä. Huh helpotus!

Pääsin siis onnellisesti Lontooseen ja piknikille. Päivä oli lämmin, mutta ei nihkeä. Ja vaikka aurinko vain satunnaisesti pilkahteli pilviverhon takaa, niin seura oli sitäkin loistavampaa! Ruokaa, juomaa ja seuraleikkejä! Ilta jatkui vielä muutamassa paikallisessa juottolassa ja sunnuntai aamuna moni meistä tunsi kehossaan railakkaan piknik päivän seuraukset. Mutta mitä varten sunnuntait ovat, jos eivät laiskan letkeää olemista? Ja sään ollessa painostavan kesäinen, lötköilimme itsemme ulkoilmaan ja nautimme hitaasta elämästä. Suurin osa Greenwichin puistosta oli aidattu ja pääsy rajattu ensi vuoden olympialaisten harjoituksia varten. Puisto toimii maastoratsastuksen kilpailupaikkana. Hieman kyllä harmittaa paikallisten takia, jotka menettävät pääsyn loistavaan, ja tarpeelliseen, puistoonsa ainakin ratsastuskilpailujen ajaksi.

Paluumatkan otin varman päälle ja ehdin junaan löntystellen ilman ensimmäistäkään juoksuaskelta. Kesäillan valoisuudesta nauttien ihailin ohi vilistävää englantilaista maaseutumaisemaa. Osa matkasta tosin menee junaraidemontun reunoja katsellessa. Ensimmäisiä rautateitä rakennettaessa oli ilmeisesti tärkeää, että maiseman läpi puksuttavat höyryjunat eivät pilaa kartanonherrojen näköalaa, vaan junaraiteet maisemoitiin piloon “ojiin”. Hieman tylsää matkustajan kannalta. Minä ainakin nautin ohi vilistävistä puista, pelloista, tehdasalueiden takapihoista, kanaaleista asuntolaivoineen, kapeista maalaisteistä ja pellon laitoja kiertävistä kärrypoluista. Yhtäkin pikkutietä reunusti punaisina loistavat unikot. Idyllistä. Juuri sellaista maisemaa missä uusi Britanniani tuntisi olonsa kotoisaksi. Ja miksen minäkin!

Kesä, kärpäset ja pyöräilyn ihanuus!

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 03/07/2011 Kategoria/t: Englanti, Matkustus, Postaweek2011, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , ,

Ennustan näkeväni, historiaan

Indus stamp-seal 2500BC-2000BC. This stamp fea...

Image via Wikipedia

Olen ottanut urakaksi sivistää itseäni (siinä sitä piisaa työnsarkaa!) ja lisännyt yöpöytä lukemistooni the British Museumin ‘A History of the World in 100 Object’ kirjan. Tulin seuranneeksi BBC Radio 4:n tuottamaa ohjelmasarjaa, mihin kyseinen kirja perustuu. Jäin heti ensikuulemalta koukkuun. Kun kuulin, että sarjaan pohjautuva kirja julkaistaan niin pakkohan minun oli rynnätä ostamaan oma kopio. Ohjelma käsitteli ihmiskunnan historian eri aikakausia aina yhden eri puolilta maailmaa löydettyjen esineiden kautta. Jokainen osa kesti noin viisitoista minuuttia. Oli mukavaa hetkeksi sulkea pois kaikki hömppä ja keskittyä kuuntelemaan päivän esineen tarinaa ja mitä se mahtaa kertoa tekijästään, omistajastaan ja meistä ihmisistä. Jotkut esineistä olivat kuninkaallisten ja uskonmiesten, mutta suurin osa sarjasta käsitteli tavallisia arkipäivän kapistuksia.

Olen aina pitänyt museoista. Vaikka lasivitriineissä lojuvat tavarat voivat joidenkin mielestä vaikuttaa tylsiltä, niin minua ovat aina kiehtoneet pienet ja mitättömät esineet. Nykypäivän vastaavia tavaroita olisivat kai klemmarit, vetoketjut ja kännykät. Pieniä, mutta tärkeitä esineitä. On kiva kuvitella kuka näitä historian paperiliittimiä on käyttänyt. Onko tavaran omistaja kenties hukannut kyseisen esineen, joka ehkä siitä syystä on päätynyt meidän onneksemme arkeologin sihtiin. Toisaalta eihän esineiden tarvitse joutua hukkaan, että ne päätyvät museoihin. Entisajan kaatopaikat ovat nykyarkeologien aarreaittoja! Tämän päivän poisheitettävä roju voi olla huomisen keräilijöiden metsästämä arvoesine.

Ihmisiä on aina kiinnostanut oma menneisyys. Toiset tutkivat omia sukujuuriaan, kun toisia taas kiinnostaa ihmiskunnan historia ja kehitys ylipäänsä. On siis ihme, että vielä tähän päivään mennessä emme ole juurikan oppineet historiastamme vaan porskutamme eteenpäin entiseen tyyliin. Joku viisas on joskus tokaissut, että ihmiskunnan muisti on yhden sukupolven mittainen. Tämä sääntö pätee niin politiikassa kuin taloudessakin. Vaikka en aina näe silmästä silmään Henry A. Kissingerin kanssa, niin yhdessä asiassa olen täysin samaa mieltä kuin hän: politiikan tekijät hyötyisivät historian tutkimisesta ennen kuin alkavat väsäämään linjavetojaan, erityisesti ulkopolitiikan linjauksia. Enkä nyt viittaa ainoastaan lähihistoriaan vaan ajassa saa mennä taaksepäin useamman vuosisadan verran. Seuraavana sivistyslukemisto listallani on Kissingerin viimeisin julkaisun, ’On China’. Arvostelujen perusteella luvassa on ajatuksia herättävää lukemista.

Valitettavasti meillä ei ole historioitsijoita valtionpäämiehinä vaan lainoppineita. Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että lakimiehet ja -naiset ovat salakavalasti ottaneet ohjat käsiinsä niin kansallisissa hallituksissa kuin kansainvälisissä tärkeissä organisaatioissa. Minua erityisesti kiinnostaa vallalla oleva trendi nimittää johtaviin talouden asemiin juristeja taloustieteilijöiden sijaan. Esimerkiksi kolme maailman ehkä tärkeintä talousalan pestiä ovat lainoppineiden käsissä: Maailmanpankin nykyinen presidentti (Robert Zoellick), Barack Obaman talousasioiden neuvonantaja (Gene Sperling) ja näyttää lähes varmalta, että ranskalainen Mme. Lagarde tulee nimitetyksi maineensa ryvettäneen Strauss-Kahnin seuraajaksi IMF:n johtoon. Sen lisäksi, että Mme. Lagarden nimi muistuttaa minua Langrangen kertoimesta, niin muuta tekemistä hänellä ei taida olla taloustieteen kanssa.

Ei ehkä ole ihmekään, että retoriikkaa ammatikseen harjoittavat juristit ovat enemmän kansan mieleen kuin keskenään teoreemoista kinastelevat taloustieteilijät, jotka liian usein yrittävät päteä selittämällä kaiken mahdollisimman monimutkaisten kaavojen kautta. Lakimiehet taas ovat tottuneet yksinkertaistamaan ja tiivistämään argumentointiaan. Usein he pohjaavat tietonsa asiantuntijoiden lausuntoihin, ymmärtämättä  niitä paljoa tavallista kadunmiestä/-naista paremmin. Argumentointi taidosta on valtavasti hyötyä esimerkiksi poliittisessa kampanjoinnissa. Hyödyn havaitsee, kun katsoo tilastoja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttien koulutustaustasta. Obama mukaanlukien, maan johdossa on kaiken kaikkiaan ollut 26 lainoppinutta. Suomessa on oltu kerrankin rohkeita ja vastoin kansainvälistä trendiä uudeksi valtionvarainministeriksi on valittu opettaja. Toisaalta samanlaisia argumentointi ja yksinkertaistamisen taitoja taidetaan vaatia myös tältä ammattikunnalta.

Historiaan tuijottelu, vaikkakin tärkeää, ei kiehdo meitä läheskään yhtä paljon kuin tulevaisuuden visualisointi. Ironista sinänsä, sillä alasta ja asiasta riippumatta kaikki ennusteet perustuvat historialliseen dataan. Ei siis ole ihme, että ennusteiden tekoa usein verrataan autolla ajamiseen katsomalla ainoastaan peruutuspeiliin. Ennusteiden paikkaansa pitävyys prosentti on minimaalinen. Siitä huolimatta vaadimme lausuntoja sääennusteista talouden tilaan tulevaisuudessa. Ainoastaan lyhyellä tähtäimellä tehdyt vääräksi osoittautuneet ennusteet aiheuttavat keskustelua, joskus jopa syytöksiä. Kukaan ei pidä kirjaa asiantuntijoiden lausunnoista ja mene tivaamaan selityksiä, kun ne osoittautuvat vääriksi. Sen sijaan, kun joku ennuste osuu oikeaan sitä pidetään merkkinä asiantuntijan pätevyydestä eikä sattumana, vaikka jälkimäinen syy on todennäköisempi. Eripuraiset asiantuntijat eivät lisää kansan luottamusta ennusteisiin. Esimerkiksi vajaa kaksi vuotta sitten East Anglian yliopiston sähköpostipalvelin joutui hakkeroinnin kohteeksi ja sen seurauksena maailman medioihin levisi uutinen, että Kööpenhaminan Ilmastokokouksessa esitettävässä tutkimuksessa on virhearvioita ilmaston lämpenemisestä. Paljastuksen ja sitä seuranneen kohun ansioista moni muutti mieltään tulevaisuuden ilmaston ennustettavuudesta ja prognoosien luotettavuudesta. Tieteentekijöiden tulisi aina tähdätä objektiivisuuteen ja datan tarkkuuteen ja siinä mielessä oli oikein paljastaa epäkohdat. Mutta valitettavasti julkisuudessa käyty ilmastotieteilijöiden keskinäinen kinastelu johti huomion siirtymistä itse asiasta yksityiskohtiin joilla ei yleisellä tasolla ollut suurtakaan merkitystä. Ei ihmekään, että lipeväkieliset juristit miellyttävät! He kertovat meille mitä me haluamme kuulla eivätkä vaivaa meitä kertomalla mitä meidän pitäisi kuulla.

Minä jatkan taustapeiliin katselua ja toivon oppivani edes jotain esiäitien ja -isien onnistumisista ja virheistä. Tänään vuorossa on mammutin syöksyhampaasta veistetty, uivaa poroa esittävä hahmo. Vuosi? Yksitoistatuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua! Kiehtova esine jo pelkästään kuvan perusteella. Mitäköhän sen historia pitää sisällään?

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/06/2011 Kategoria/t: Historia, Politiikka, Postaweek2011, Taiteet, Talous, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Ihana matka Islantiin Osa 3

Harmaan ja sinisen sata sävyä

Taitaa olla korkea aika, että pääsen pois Islannista ja jatkan arkielämän pohdintoja. Parasta siis kaivaa kartat ja matkaopaskirjat esiin viimeistä kertaa ja saattaa itseni lentokentälle ja kotiin.

Kultaisen Kierroksen viimeinen kohde oli Geysir. Itseasiassa Geysir ei enää syökse vettä, vaan sen paikan on ottanut hieman pienempi kuumavesilähde Strokkur. Koko alue, missä Geysir ja Storkkur sijaitsevat, on täynnä kaiken kokoisia kuumalähteitä, mitkä pulputtelevat iloisesti kuin kiehuvat keittokattilat. Joka puolella maasta nousee kuumaa vesihöyryä ja maaperä on paljas kasvillisuudesta. Hiekka ja maa ovat väriltään kellertäviä. Kuumavesilähteiden uskomaton sininen väri korostuu hienosti kellertävää maata vasten. Ja se haju! Lähteet eivät ole ainoastaan visuaalinen kokemus, vaan voit myös haistaa niiden lämpimän rikin! Koko paikka tuoksahtaa hieman pilaantuneilta kananmunilta. Onneksi hajuun tottuu äkkiä ja kun Strokkur puhaltaa mahtavan vesipatsaan taivaisiin, niin et edes muista koko rikin hajua. Vaikka teoriassa tiedät miten geysirit toimivat, niin se räjähtävä voima millä ¨pieni¨ Strokkur puhaltaa veden syvyyksistään onnistuu silti yllättämään ja hätkähdyttämään. Lisäksi purkauksien välit eivät ole tasaisia ja itse purkaukset, tai ainakin ne kolme mitkä

minä kerkesin nähdä, ovat erilaisia purkauskorkeudessaan ja ulkonäössään. Seurasin Strokkurin syviä huokauksia purkauksien välillä suurella mielenkiinnolla. Huomaamatta aloin hengittää sen kanssa samassa rytmissä. Sisäänhengityksellä lähteen vedenpinta painui alas ja uloshengityksellä se nousi, joka kerta yhä suuremmilla kontrasteilla. Aivan kuin seuraisi ihmistä, joka epätoivoisesti yrittää saada ärsyttävää aivastusta aikaiseksi. Oli suhteellisen helppo huomata milloin purkaus oli lähellä ja milloin piti nostaa kamera valmiiksi. Sisään- ja uloshengitysten välit kävivät yhä pitemmiksi. Viimein saimme nähdä upean turkoosinsinisen puolipallon muotoisen ilmakuplan (mistä en harmikseni kerennyt saada kuvaa ja seuraavaa purkausta ei ilmakupla taas edeltänyt) ja viimein VOOSH!!! Vesi nousi ainakin kymmenen metrin korkeuteen! Ja sitten näytös oli ohi ja koko sykli alkoi uudestaan. Menin niin lähelle Strokkuria kuin uskalsin ja toivoin saavani isosta ilmakuplasta hienon kuvan, mutta seuraava purkaus olikin erilainen. Ennen kuin ilmakupla ehti muodostua vesi purkaantui muutaman metrin korkeuteen. Ja uudestaan! Hätäpäissäni räpsin kuvia minkä kerkesin ja suurin osa oli huonosti kohdennettuja ja epätarkkoja.

Ehdin tällä viimeisellä pysähdyksellä myös tarkastella lähemmin Islannin kasvillisuutta. Sen puita tai oikeastaan puuston puutetta. Laakson avoimen maiseman rikkoi siellä täällä kasvavat vaivaiskoivut ja matalat pensaat mitkä näyttivät pajuilta, mutta olivat vain puolen metrin korkuisia. Tämän lisäksi maisemasta erottuivat paikallisten kesämökit. Ihan kuin Suomessa, mutta naapureihin oli esteetön näköala. Hieman outo ajatus näin metsäläiselle! Meidän opas totesi Islannin puuttomuudesta, että nykyisin puita istutetaan takaisin luonnonpuistoihin. Mutta hän ainakin toivoisi, että niitä ei istutettaisi liikaa. ¨Eihän sitten näkisi mitään!¨ Miten niin ei muka näkisi? Kyllähän mäet ja vuoret erottuu metsänkin keskeltä. Mutta oppaamme ei ole yksin mielipiteessään. Istuin paluulennolla Englannissa asuvan Islantilaisen naisen vieressä ja herkesimme keskusteluun. Kysyin häneltä puista ja nainen vastasi, että häntä tosiaan häiritsee englantilaisten tapa reunustaa tiet paksuilla ja korkeilla pensasaidoilla. Totta, tapa on hieman ahdistava ja varsinkin avoimeen maisemaan tottuneelle islantilaiselle vielä enemmän. Mutta minulle myös Iso-Britannia on puuton verrattuna Suomeen, missä varsinkin Itä-Suomeen mennessä tiet halkovat loputtomalta tuntuvia metsiä. Ympäristö vaikuttaa ihmisiin ja heidän ajatusmaailmaan.

Päätin kruunata ruhtinaallisen päivän merellä ja Kultaisella Kierroksella ruhtinaallisella aterialla kalaravintolassa, Fiskfélagidissa. Tilasin kolmen ruokalajin tarjouksen, josta oli tarjous kaukana! Ruokineen ja juomineen ateria maksoi hulppeat 8500Kr tai noin £50!  Mutta jälkiruokaa lukuun ottamatta, ateria oli hintansa väärti. Tunsin tosin piston omassatunnossa, kun iskin haarukkani alkupalaan, lahtivalasfileeseen. Ja vielä enemmän taistelin omantuntoni kanssa, kun jouduin toteamaan valaanlihan vallan mainioksi. Tuntui todella väärältä nauttia eläimestä, kun olin vasta saman päivän aamuna ihastellut sen lajitovereita omissa syömäpuuhissaan. Onneksi pääruokalajina oli vähemmän arkaluonteista kalaa, monnia. Jälkiruoka oli tosiaan hieman pettymys suussa sulavien valas ja kala ruokalajien jälkeen. Niin herkulliselta kuin mustikkamousse kuulostikin ruokalistalla niin pettymykseni oli sitäkin suurempi, kun löysin moussen sisältä kasan äklön makeita maitosuklaa paloja! Jälkiruoka jäi lautaselle ja kommentit menivät toivottavasti perille keittiöön. Muuten suosittelen lämpimästi kyseistä ravintolaa.

Palasin uupuneena, mutta kylläisenä ja onnellisena hotelliin. Räntäsade jatkui edelleen.

Onneksi sunnuntai ja vappu aamu valkeni harmaana, mutta sateettomana. Lunta oli kerääntynyt ainakin kymmenen senttiä! Viimeisen päivän ohjelmana oli tutustuminen Reykjavikiin ja sen museoihin. Ensimmäisenä otin suunnan kohti Hallgrímskirkjaa. Sen löytäminen tuskin tuottaa hankaluuksia. Reykjavikin korkeimpana rakennuksena, sen kellotorni on hyvä maamerkki. Lisäksi kellotornissa on näköala tasanne ja ajattelin, että hienojen näkymien lisäksi ylhäältä käsin saa paremman kuvan kaupungista. Ja toden totta, vaikka sää oli pilvinen, kirkon tornista näkyi koko Reykjavik ja enemmän. Kirkkaalla säällä maisemat ovat varmasti henkeä salpaavat! Kuvasin avoimista näköaukoista joka ilmansuuntaan ja pistin merkille parhaan reitin seuraavaan kohteeseeni, Kansallismuseoon ja Alvar Aallon suunnittelemaan Pohjolataloon. Olin juuri työntänyt kameran ulos pitkälle yhdestä näköaukosta, kun POU-POU-POU kirkonkellot pamahtivat soimaan niin, että korvissa helisi! Lähellä oli etten pudottanut koko kameraa, kun hypähdin säikähdyksestä ensimmäisellä kellon lyömällä. Suosittelen visiittiä torniin, mutta tasa- ja puolituntien välissä! Kannattaa myös seurata sää tilan kehittymistä. Sillä ei ollut kulunut kuin 15 minuuttia siitä, kun olin laskeutunut alas kellotornista ja koko korkea mäki minkä laelle Hallgrímskirkja on rakennettu oli paksun sumun peitossa. Säätila todella vaihtelee nopeasti Islannissa.

Kansallismuseo sijaitsee yliopiston vieressä. Jos joku on nähnyt elokuvan ‘Reykjavik 101’, tunnistaa yliopiston harmaan 1940-luvulla rakennetun fasadin, mikä on täydellinen kontrasti melkein vastapäätä sijaitsevaan Pohjolataloon. Alvar Aallon suunnittelema rakennus on uskoakseni ainoa ei-islantilaisen arkkitehdin suunnittelema julkinen rakennus koko Islannissa. Se on kooltaan pieni ja muodoltaan ympäristöönsä sulautuva. Toisin kuin yliopiston päärakennus, mitä ei voi olla huomaamatta. Kansallismuseosta sen verran, että se on muuten normimuseo, mutta suurin ero oli se ehdottomuus millä islantilaiset voivat esittää oman historiansa alun. Ei ole suurta kysymysmerkkiä ja arvailua heidän alkuperästä ja Islantiin saapumisen ajankohdasta. Ei arvailuja, ei mystiikka. Suorasukaisesti esiteltyjä faktoja.

Jatkoin vielä historia teemalla ennen kuin syvennyin kulutusmaailmaan. Tarvoin nyt jo läpiään märässä lumessa läpi keskustan kohti Kulttuuritaloa ja islantilaisia keskiaikaisia käsikirjoituksia. Esillä oli otteita muun muassa Njállin Sagasta ja yksi alkuperäisistä islantilaista lakia ja hallintoa käsittelevistä dokumenteista. Tämä on näyttely täynnä Sagoja ja historian mystiikkaa Kansallismuseon kylmä faktoja vastaan! Valaistus oli hämärä ja itse käsikirjoitukset olivat pienessä huoneessa, niiden lasinen koti valaistuna vain muutalla kohdevalolla. Tässä vaiheessa jalkapohjani alkoivat protestoida lisäkilometrejä vastaan. ¨Ei enää askeltakaan!¨ Ne olisivat huutaneet, jos olisivat pystyneet. Myös vatsani kurisi siihen malliin, että kauppojen katselu jäisi lyhyeksi sivutoimeksi sopivaa ruokalaa etsiessä. Päädyin takaisin Hallgrímkirkjan varjoon ja pieneen kahvila-ravintola Cafe Lokiin. Loistava ruokapaikka tarjoilee itsetehtyä perinteistä lammaskeittoa, salaatteja, voileipäkakkua ja herkulliselta näyttäviä leivonnaisia. Tarjolla on myös ateriakokonaisuuksia ja mahdollisuus maistaa islantilaista ¨herkkua¨, käytettyä hainlihaa. Kärsin vielä omantunnontuskia edellisen illan valaanliha alkupalasta. Ja kuten tiedämme maailman merien haikannat ovat jyrkässä laskussa, niin en halunnut lisätä maailmantuskaani syömällä haita. Uskon tosin, että islantilaiset kalastavat hailajia, mikä ei ole uhanalainen ja käyttävät haista kaiken mahdollisen. Toisin kuin kiinalaiseen haineväkeittoon kalastetut hait, jotka heitetään takaisiin mereen, vain ilman eviään. Mutta takaisin Cafe Lokiin ja herkulliseen savutaimen-ruisleipä voileipäkakkuun! Se oli vallan mainio. Jälkiruuaksi söin ruisleipäjäätelöä. Njam ja maiskis! Se maistui vähän samalta kuin mämmijäätelö. Islantilainen ruisleipä on makeampaa suomalaiseen hapatettuun ruisleipään verrattuna ja sopi siis vallanmainiosti vaniljajäätelön sekaan.

Aterian päätteeksi ja jalkapohjieni kiusaksi tein vielä pienen kävelylenkin rantatietä myöten takaisin hotelliini. Harmikseni totesin, että aikani Islannissa oli tulossa kohti loppuaan. Harmaasta säästä huolimatta en olisi millään halunnut palata hotellihuoneeseeni ja aloittaa repun pakkaamista. Mutta ei auta itku markkinoilla ja pakkohan se oli se laukku pakata, sillä maanantai aamuna oli aikainen lähtö lentokentälle. Reykjavik Excursions bussi tulisi noutamaan meitä aamuvirkkuja kello viisi. Onneksi hotelli tarjoaa aikaisen aamupalan ettei minun tarvitsisi ainakaan tyhjin vatsoin lähteä matkan päälle.

Ainakin näin keväällä aamu todellakin valkeni eikä tarvinnut aloittaa päivää pilkkopimeässä. Ja näytti siltä, että ensimmäistä kertaa sitten perjantain Reykjavik saisi nauttia auringon paisteesta, mistä olin hieman katkera. Matka takaisin Keflavikin kentälle sujui yhtä mutkattomasti kuin saapuessani. Minun ei taaskaan tarvinnut vaihtaa bussia, vaan sain unenpöpperöisenä istua paikallani koko matkan. Katselin haikeana ohi vilistäviä laavakenttiä ja kiveksi jähmettyneitä peikkoja. Ei vaan siis laavamuodostelmia ne taisivat vain olla. Vai ehkä sittenkin…

Islanti jätti pysyvän vaikutelman mieleeni. Sen vaihtelevat kasvot, sää, valot ja varjot. Näin vain pienen siivun, mutta haluan ehdottomasti nähdä lisää ja kokea Islannin niin kesällä kuin talvellakin. Opin myös, että ruotsilla ei pärjää Islannissa. Yritin ja sain vain hölmistyneet ilmeet vastaukseksi. Ajattelin ensin, että syy on ruosteisessa ruotsissani. Mutta sitten kuulin tanskalaisten ja riikinruotsalaisten itse kommunikoivan englanniksi islantilaisten kanssa, joten syy oli kielimuurissa ei minun kielitaidoissa. Ikäväkseni paikalliset useasti erehtyivät luulemaan minua islantilaiseksi ja monessa paikassa palvelu alkoi islanniksi. Silloin oli minun vuoroni töllöttää hölmistyneenä. Jopa paluulennolla vierustoverini, islantilainen nainen joka asui Englannissa, aloitti höpisemään heti islanniksi minulle ennen kuin pääsimme edes istumaan alas! Hyvä, että sain sanan väliin! Hän oli itseasiassa ollut samalla menolennolla kuin minä ja tunnisti minut erikoisesta ‘Lontoon rae’ kaulakorustani. Tavallaan imartelevaa, mutta toisaalta pitemmän päälle ärsyttävää, koska en pystynyt vastamaan. Tunsin oloni hieman tyhmäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä haluan takaisin Islantiin ja raottaa ovea lisää islantilaisten mielentilaan ja maailmankatsomukseen. Maisemat olivat outoja, mutta enemminkin kutsuvia kuin luotaantyöntäviä. Ne valot ja ne varjot!!!

Valot ja varjot
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 29/05/2011 Kategoria/t: Historia, Luonto, Matkustus, Postaweek2011, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Ihana matka Islantiin Osa 2

Harmaa päivä merellä

Nyt kun on Suomen jääkiekon maailmanmestaruus tukevasti takataskussa (JESH!!!), voin taas keskittyä Islantiin ja matkan muistoihin. Helpompi kirjoittaa, kun ajatukset eivät heitä ilmaveiviä ja olo on muutenkin rauhallisempi. Siispä takaisin Islantiin…

Tällä lomalla ei todellakaan ollut tarkoitus jäädä lavereille laiskottelemaan! Matkan toinen päivä, lauantai, alkoi aikaisella aamuherätyksellä seitsemältä. Aamiaisella ei ollut juuri tungosta. Minulla meni hieman aikaa miettiessä minkälaisella vaatetuksella valasretkelle kannattaisi lähteä. Olin yön aikana herännyt muutaman kerran kovaan ropinaan, mitä oletin sateeksi, mutta aamulla ropina paljastuikin taivaalta sataviksi jalkaräteiksi. Lämpötila oli siis laskenut. Päätin pelata varmanpäälle ja puin lämpökerraston lisäksi poolopaidan ja fleeceä sadetta ja tuulta pitävän ulkoiluasun alle. Mukaan vielä villapipo, hanskat ja kaiken sään kestävät rukkaset, niin eiköhän tuota tarkene. Ajattelin, että jos minulla on likaa päällä niin aina on helpompi kuoria kerroksia pois reppuun kuin kirota kylmissään vaatetuksen vähyyttä. Pientä pintahikeä puskien siis odottelin hotellin aulassa Iceland Excursions bussin saapumista. Onneksi islantilaiset tuntuvat pitäytyvän aikatauluissa ja aikalailla tasan kello kahdeksan kuljettaja tuli vastaanottoaulaan pälyilemään retkelle lähtijöitä.

Kuvittelin, että menisimme suoraan satamaan, mutta matka päättyikin muutaman lisäpysähdyksen jälkeen Iceland Excursionin lipputoimistolle. Etukäteen ostamani lippu, tai oikeastaan tulostettu kuitti, piti vaihtaa varsinaiseen kierrosajelulippuun. Muutaman minuutin odottelun jälkeen meidän valaskierroslaisten bussikuljettaja tuli hakemaan turistit  tien toisella puolella odottavaan minibussiin. Meitä ei ollut montakaan ja mielessäni jo kävi, että minkäköhän kokoisella purtilolla sitä on oikein tarkoitus lähteä valaita bongailemaan! Satamassa meidän piti jälleen kerran jonottaa lipputoimistossa. Valaskierroksia järjestävän yrityksen, tällä kertaa. Palkinnoksi saimme käteemme uuden lipun, valaskierrokselle.

Taskut täynnä pääsylippuja pääsin vihdoin astumaan laivaan. Räntäsade jatkui. Horisontti oli jossain harmaiden pilvien takana. Löysin itselleni kansipaikan alakannella, katon alta. Pikku hiljaa paatti alkoi täyttyä turisteista. Lähdön odotus tuntui pitkältä. Siinä oli aikaa ihmetellä veden uskomatonta vihreänsinistä

Haahkoja

väriä, kuin smaragdi, ja äänekkäästi kujertavia haahkoja naimapuuhissaan. Mutta siinä paikallaan istuessa alkoi myös takapuoli jäätyä. Onneksi laivassa oli ilmaiseksi tarjolla vilttejä ja lämpöhaalareita matkustajille. Kävin hakemassa istuimen lämmikkeeksi yhden viltin ja totesin, että suurin osa turisteista värjötteli sisätiloissa. Baarin kupeessa. Ei mikään ihme, sillä moni astui laivaan hyvin kepeän oloisissa vaatteissa. Lämpöhaalarit tekivät hyvin kauppansa myöhemmin!

Vihdoin ja viimein pääsimme matkaan. Sää jatkui yhä harmaana ja räntäisenä, mutta tyynenä ja ilmeisesti juuri oikeanlaisena valaiden bongailuun. Tyynestä merenpinnasta on helppo havaita selkäevät. Eikä meidän tarvinnut kauan odottaa ensimmäistä havaintoa! Noin kaksikymmentä minuuttia lähdön jälkeen oppaamme tiedotti ensimmäisistä pyöriäisistä, mutta vakuutti että hän oli havaitsevinaan myös jonkin isomman evän pienten pyöriäisten joukossa. Kala, tai siis nisäkkäät, syö sateisella säällä! Siitä isommasta eläimestä ei tosin näkynyt enää selkäevääkään joten jatkoimme matkaa pidemmälle avomerelle. Kipusin itsekin yläkannelle räntäsateeseen ja liityin ympäri kantta päättömänä ryntäilevään joukkoon. Näimme lisää pyöriäisiä, paljon suulia ja lunneja, jotka olivat vasta paluumuuttomatkalla Islantiin kesäksi. Suulat sukelsivat valtavalla vauhdilla kuin ohjukset veteen, kalaan. Suulat oli helppo huomata niiden polskahtaessa mereen siivet hieman levällään. Lunneja ei ollut montaa, mutta muutama kellui välillä lähellä alustamme ja niiden värikkäät nokat erottuivat hienosti harmaasta säästä ja merestä. Pian kuitenkin pääsimme jatkamaan ryntäilyä kannen puolelta toiselle, kun oppaamme kuulutti: ¨Lahtivalas kello yhdessä!¨ Kaikki ryntäsivät kello yhden kulmaan yläkannella ja meidät palkittiin lahtivalaan kaareutuvalla selällä ennen kuin se sukelsi syvyyksiin. Itse asiassa Faxaflóin lahti on vain noin 40 metriä syvä, mutta ilmeisesti ruokarikas, sillä pian saimme seuraksemme kaksi muuta lahtivalasta ja ainakin viisi pyöriäistä, jos oikein laskin. Kelluimme moottorit sammuksissa hyvän aikaa. Harmaa sää kietoi turistit, meren ja maisemat räntäiseen vaippaansa. Harmiksemme ja liian nopeasti tuli kuulutus, ¨Meidän on nyt valitettavasti käännyttävä takaisin kohti Reykjavikia. Kolme tuntia on melkein täynnä.¨ Vaikka valaat eivät postikorttiposeerauksia tehneetkään, niin siitä huolimatta olin tyytyväinen aamun valasretken antiin. Moni ei eläessään näe edes selän tai evän vertaa näistä uskomattomista eläimistä. Me tiedämme niin harmillisen vähän vedenalaisesta elämästä ja ekosysteemeistä. Ehkä siksi emme niin välitä merien hyvinvoinnista verrattuna maanpäälliseen luontoon. Kummallista, sillä vesi peittää suurimman osan maapallon pinta-alasta…

Lahtivalas kello kahdessatoista

 Minun ensimmäinen valasretki oli säästä huolimatta hieno kokemus ja lähden ehdottomasti uudelle, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Harmaana roikkuva sää itseasiassa loi omanlaisensa tunnelman retkellä, odottavan. Varsin sopiva ¨kalastukseen¨ ! Satamassa selvisi, että Iceland Excursions bussi tulisi vasta puoli yksi joten minulle jäi juuri sopivasti aikaa poiketa läheiseen hampurilaisbaariin hotkaisemaan ranskalaiset ja kupillisen kuumaa kahvia. Vaikka ulkoapäin kahvila näytti lähinnä Esson baarilta niin sisältä paljastui karismaattinen pikkukahvila, mikä pian täyttyi paikallisista lounastajista. Vatsa täynnä ja sormet lämpiminä päädyin taas Iceland Excursionin lipputoimistoon. Räntäsade jatkui ja pikku hiljaa räntä alkoi myös jäädä maahan. Iltapäivän Kultainen Kierros (Golden Circle) kiertoajelua ajatellen sää ei enää ollut otollinen. Mutta minkäs teet, pakko oli kavuta minibussiin muiden mukana. Tällä kertaa ryhmän koko oli noin 15 ihmistä: muutama englantilainen, irlantilaisia, ruotsalainen, pari ranskalaista, singaporelainen ja minä. Ei muuta kuin matkaan vain!

Ensimmäisenä kohteena oli luvassa mannerlaattojen eroamiskohta, Thingvellir. Islantilaisten vanhan parlamentin tai vuosittaisten klaanitapaamisien paikka. Noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen

Rypytettyä mannerlaattaa

olimme nousseet Reykjavikia ympäröivien vuorten yli ja pian lumen peittämät laavamaisemat vaihtuivat hieman viheriöiviin laavakenttiin ja räntäsade vesisateeseen. Kun saavuimme Thingvelliriin vettä tuli jo aika reippaasti. Onneksi olin varautunut kaikkeen mahdolliseen säähän ja sateenvarjo kuului varustukseen. Oli selvää, että alue oli seismologisesti aktiivista. Kallio (jos sitä nyt voi siksi kutsua) oli monin paikoin kuin työnnetty laineille tai sekoitettu kuin paksua puuroa, mikä oli sitten jähmettynyt ja sekoitusjäljet olivat vielä pinnassa. Näköalataso ja informaatiopiste ovat Amerikan mannerlaatan puolella, kun taas edessä avautuva laakso kuuluu Euraasian mannerlaattaan. Ensinäkemältä edessä on vain kaksi hassusti erkanevaa kallioseinää, mistä on mystisyys ja luonnonvoimat kaukana. Kunnes pakotat itsesi ajattelemaan missä itseasiassa seisot: kahden aktiivisesti, noin yhden senttimetrin vuosivauhtia toisistaan loittonevan, mannerlaatan välissä! Missä muualla maailmassa voi ihminen seistä maapalloa muokkaavien voimien keskellä, ilman hengenvaaraa, kuin Islannissa? Ei ihme, että ensimmäiset islantilaiset kokivat paikan tärkeäksi, vaikka heillä ei ollut mannerlaatoista tietoakaan.

Kultainen Kierros on todellakin turistikierros. Mieleen tulee sketsit ja pilapiirustukset missä turistiryhmä kamerat kaulassa hirveällä ryminällä juoksee linja-autosta ulos, räpsii ja näpsii kohteesta salamana valokuvia ja kipittää vauhdilla takaisin bussiin, mikä kaasuttaa kohti seuraavaa polttopistettä. Meillä vauhti ei nyt ollut huimaavaa ja aikaa oli riittävästi valokuvata, mutta turistimaisuudesta ei silti päässyt eroon. Siitä huolimatta Kultainen Kierros on ¨must¨. Siinä saa päivän tai puolen päivän aikana (kuten minä) hyvän kuvan Reykjavikin lähimaastosta ja Islantilaisesta luonnosta.

Seuraavana meidän listalla oli Gullfoss. Mahtava vesiputous Islannin yhdessä suurimmista joista, Hvítá. Jälleen maasto muuttui. Olimme nyt laskeutuneet vuoristosta laaksoon. Maaperä oli edelleen suhteellisen tasaista laavakenttää luukuunottamatta epämääräisen muotoiseksi jähmettyneitä möykkyjä. Laakso oli molemmilta puolilta vuorien reunustama. Sää oli myös muuttunut. Harmaat sadepilvet jäivät taaksemme ja pilven takaa kurkisteleva aurinko loi dramaattisen maiseman, missä valon ja varjojen kontrastit vuorten lumisia rinteitä vasten loivat taas omanlaisensa tunnelman. Vain Hvítá -joen uoma rikkoi muutoin avoimen ja tasainen maiseman. Itse vesiputouksen löysi sen äänen ja korkealle nousevien vesipatsaiden perusteella. Joki sukelsi putouksen jälkeen syvään ja kapeaan kanjoniin valtavalla voimalla ja kohinalla. Putouksen levein kohta pakotti veden kapeaan uomaan ja vesi vain suihkusi taivaalle, kun vesimassat  iskeytyivät päin korkeaa kallioseinää. Turistit pääsivät aivan putouksen viereen ihailemaan veden kuohuja!

Gullfoss vesiputous

Minun on näköjään jatkettava Islannin matkakertomusta vielä kerran. Kello käy ja samalla, kun olen kirjoittanut toisen matkapäivän kokemuksista olen huomaamattani uppoutunut valokuviin ja karttoihin Islannista. Parin tunnin kirjoitusrupeama on yllättäen venynyt viideksi tunniksi! Onneksi sunnuntai iltapäivän sää ei tänään suosinut ulkoilua, joten minulla oli aikaa syventyä mielikuvamatkailuun takaisin Islantiin. Ja tämän päivän uutisten perusteella Islantiin mielivät turistit joutuvat ainakin jonkin aikaa turvautumaan mielikuvamatkailuun: Keflavikin lentokenttä on suljettu Grimsvötn tulivuoren alettua purkautua lauantaina. Islanti palaa otsikoihin ja uutisiin. Tosin BBC Four televisiokanava näytti jo viime viikolla Islanti aiheisia dokumentteja ja islantilaisia elokuvia. Eilen taas BBC Radio 4:n Excess Baggage matkustusohjelma sisälsi Islanti osuuden. Joskus asiat jotka ovat omassa mielessä päällimmäisenä tuntuvat tupsahtelevan esille jokapuolella. Enne vai tunne? Siinäpä vasta kysymys!

Jatkan Islanti tunteilua taas ensiviikolla!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 22/05/2011 Kategoria/t: Kulttuuri, Luonto, Matkustus, Postaweek2011, Sää, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , ,

Ihana matka Islantiin Osa 1

Maisemaa rantaraitilta

Kaksi viikkoa sitten tarvoin räntäloskassa Reykjavikissa ja yliannostin itseni museoilla ja kulttuurilla. Olin viimeistä päivää Islannissa. Nyt pidän sadetta ja katselen Tshekin ja Venäjän välistä pronssiottelua. Selailin eilen illalla matkapäiväkirjaani ja se sama ihmetyksen ja ihailun tunne palaa edelleen mieleeni, kun ajattelen Islantia. Se maa on niin ihmeitä täynnä, että kaksi kokonaista päivää raottivat vain hieman sen arvoituksia. Jo pelkästään sää vaihtelee yhdestä hetkestä toiseen, että on parasta olla valmistautunut kaikkeen mahdolliseen. Itse pakkasin paljon lämmintä mukaan, sillä huhtikuussa ei pohjoisilla leveysasteilla vielä nautita lämpöaalloista.

Toista oli Manchesterissä. Lähtiessäni lentokentälle aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja kovaa tuulta lukuun ottamatta sää oli lämmin. Ihmisiä oli erittäin vähän liikkeellä. Kaikki olivat hiljentyneet katsomaan kuninkaallisia häitä, ajattelin. Myös lentokenttä tuntui autiolta ja aloin jo epäillä, että oliko sieltä ollenkaan lentoja! Mutta epäilyni osoittautuivat vääriksi ja pääsimme ilmaan tunti aikataulusta jäljessä. Valitettavasti  sain käytäväpaikan niin en nähnyt kuin hieman saarta yläilmoista.

Olin ostanut etukäteen Flybus Plus menopaluulipun, mitkä piti ennen bussiin nousua lunastaa lipputoimistosta. Linja-automatka lentokentältä oli jo itsessään loistava. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja tie vei meidät läpi aukean laavakentän. Katselin ohi valuvia maisemia nenä kiinni bussin ikkunassa ja kuuntelin takana istuvan saksalaistytön keskustelua islantilaisen naisen kanssa. Välillä teki mieleni kääntyä ympäri ja kysyä tytöltä, että eikö hän ole ottanut selville mitään Islannista. Varsinkin, kun on aikeissa viipyä maassa neljä kuukautta! Hänellä ei ollut mitään yleistietopohjaa Islannista. Esimerkiksi kysyessään kuinka iso kaupunki Reykjavik on tyttö arveli, että olisiko miljoona mistään kotoisin? Siis, mitä???!!! Miljoona asukasta Reykjavikissa! Hieman vaikeaa kuin koko maassa ei ole niin montaa ihmistä! Auta armias, ajattelin. Lisäksi tyttö (sanon tyttö, mutta hän oli nuori nainen) alkoi ärsyttää minua jatkuvilla “meillä Saksassa on paljon enemmän autoja, meillä Saksassa on paljon leveämmät tiet, meillä Saksassa on paljon puita” lausunnoillaan. No onneksi minun ei tarvinnut kärsiä kanssaeurooppalaisen tyhmyydestä kolmea varttia pidempää, kun bussi kurvasi asemalle ja kuski pyysi turisteja ketkä olivat menossa listaamiinsa hotelleihin vaihtamaan linja-autoa. Minun ei tarvinnut vaan jäin tyytyväisenä odottelemaan matkan jatkumista.

Hotelli ja ravintola

Kuinka ollakaan hotelli Björk, missä yövyin oli ensimmäinen pysähdys ja pääsin ensimmäisenä ovesta sisään, koska kolmen yön varustukseni mahtuivat selkäreppuun eikä minun tarvinnut jäädä odottelemaan laukkua auton ruumasta. Ensivaikutelma hotellista oli siisti , moderni ja ystävällinen palvelu. Täytin hotellikortin ja sain vastaanottovirkailijalta tiedot aamupalatarjoilusta ja muista fasiliteeteistä. Hotellihuone oli siisti ja mielestäni aika tilava yhden hengen huone. WC ja suihku olivat myös hyvin puhdistetun näköisiä.

Hetken huokaistuani kaivoin sateenvarjon repusta, ladoin muutama tuhat kruunua kukkarooni ja suuntasin tieni kohti Reykjavikin keskustaa. Olin suunnitellut, että kiirehdin heti ensimmäisenä turisti-informaatiopisteeseen ostamaan postimerkit valmiiksi, että voin kirjoitella kortit milloin inspiraation iskee. Kävellen minulta kesti noin vartti päästä pääostoskadun päähän. Laugavegur on Reykjavikin Aleksanterinkatu. Sen varrelta löytyy kauppoja, baareja, ravintoloita ja pitkän kadun länsipäästä myös turisti-informaatio. Sen ovi oli vielä kutsuvasti auki joten marssin sisään ja kysyin tiskin takana tököttävältä pojalta, että myyvätkö he postimerkkejä. “Kyllä”. Hienoa! Sain merkit ja ostin pari postikorttiakin näin alkuun Informaatiosta lähdin harhailemaan läpi keskustan ja yritin saada käsitystä kaupungista. Kello oli noin kuusi illalla ja koko paikka alkoi vaikuttaa autiolta, mikä tuntui oudolta ottaen huomioon, että oli perjantai. Olin olettanut, että reippaasta juhlinnasta tunnetut islantilaiset olisivat jo hyvässä vauhdissa ottamassa viikonloppua vastaan. Mutta ehkä kello kuusi on liian aikaista myös islantilaisille.

Aurinkomatkaaja

Aurinko mikä oli toivottanut minut tervetulleeksi Islantiin alkoi vähitellen hävitä harmaan pilvimassan taakse. Otin askeleeni kohti rantaraittia ja tarkoituksenani löytää Solfar tai Aurinkomatkaaja. Tämä viikinkialusta muistuttava teräsveistos osoittaa laskevan auringon suuntaan ja on kaupungin kuvatuin taideteos. Minä kannoin korteni kekoon ja räpsin kuvia Aurinkomatkaajasta minkä kerkesin sateen pikkuhiljaa alkaessa ropista. Aurinkomatkaajapa tosiaan. Vasta rannalla siintävät dramaattiset vuoret hävisivät pikkuhiljaa yli vyöryvien pilvien taakse. Kävelin vielä jonkin matkaa pitkin rantatietä, mutta sateen itsepintaisesti jatkuessa ja koko ajan voimistuessa, luovutin ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Hotellin läheltä löytyi intialaisia ja thaimaalaisia pikkuravintoloita. Itse hotellini kanssa samassa rakennuksessa, vain toisella puolella, oli hauskan niminen ravintola: Potturinn og Pannan. Mutta sen ulkopuolella ei näkynyt ruokalistaa, joten tyyli jäi arvoitukseksi. Kävelin vielä korttelin ympäri, mutta muita ravintoloita ei näkynyt. Kun vihdoin astuin takaisin hotellin aulaan, olin tehnyt päätökseni ja vesisateen nujistamana päätin testata hotellin omaa ravintolaa, mikä lupasi vieraille 15 prosentin alennuksen. Eikä minun tarvinnut päätöstäni katua! Ruoka oli todella maukasta eikä ollut hinnallakaan pilattu. Söin sienikettoa alkuruuaksi ja lammaspihvin pääruokana. Liha oli aivan taivaallista! Se suorastaa suli suussa ja sitä oli puolen kilin verran. Ehkä hieman liikaa, mutta tuntui väärältä jättää niin hyvää tähteeksi. Pihvi tarjoiltiin pienen uuniperunan ja bearnaisekastikkeen kanssa. Muutama kasvis viipale koristeena. Todellinen lihansyöjän annos! Ja olihan ravintolalla nimikin, Potturinn og Pannan, ja siellä tuntui istuvan myös paikallisia. Melkein joka pöydässä oli syöjiä.

Maha täynnä ja mieli tyytyväisenä päätin painua hyvissä ajoin pehkuihin, sillä seuraavana aamuna edessä oli aikainen herätys ja lähtö valasretkelle kello kahdeksan. Jospa vain uni tulisi heti silmään, sillä pääni oli jo nyt pyörällä maisemista ja iltapäivän lyhyestä kävelykierroksesta Reykjavikissa. Viimeinen merkintä ensimmäiseltä päivältä matkapäiväkirjassani koskee katukuvaa. Meidät turistit on helppo huomata Reykjavikissa. Islantilaiset ovat erittäin tyylikkäästi pukeutuneita, kun taas turistit kulkivat vaelluskengissä ja -asuissa. Reput selässä. Tunsin oloni hieman alipukeentuneeksi, jopa hotellin ravintolassa. Mutta enhän ollut Islannissa vaatteilla koreilemassa, kuten seuraavan päivän kokemukset osoittivat.

Niistä sitten lisää ensiviikolla. Nyt huomaan pientä hermostuneisuutta ja keskittymisvaikeuksia. Kädet alkavat myös hiota. Ei ole kiva kirjoittaa. Missä syy? Ajatukseni ovat jo tämän illan jääkiekko finaalissa: Suomi – Ruotsi. Kumpi voittaa? En tiedä, mutta toivon että Suomi. Siitä on jo liian kauan aikaa, kun näin on käynyt.

HYVÄ SUOMI!!!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 15/05/2011 Kategoria/t: Kulttuuri, Matkustus, Postaweek2011, Sää, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , , ,