RSS

Aihearkisto: Talous

Kenelle kellot soivat

Millainen uutiskesä ja -syksy meillä onkaan takana: tuomiopäivän pasuunat ovat saaneet soida joka viikko arabimaiden kansannoususta lähtien. Kyllästymiseen asti. Lehdistä  saa päivittäin lukea kuinka meitä kaikkia kohtaa maailmantaloudenloppu. Uutisoinnissa käytetyt kielikuvatkin viestivät tuhosta ja turmiosta. Luin toistaiseksi ainoan valopilkun tämän viikonlopun FT:ssä, mutta sekin artikkeli alkoi lainauksella Edgar Allan Poen tarinasta ‘A Descent to Maelström’. Valopilkku löytyi vasta artikkelin lopusta. Toimittaja   muisti tarkentaa Poen tarinan positiivisesta näkökulmasta: sen kertoja on selviytynyt kurimuksesta. Meillä on siis toivoa.

Onneksi maailma on täynnä ihmisiä jotka sen sijaan, että passiivisena istuvat ja lukevat maailmanlopusta, ovat valmiita korottamaan äänensä ja ilmaisemaan mielipiteensä. Kuten Wall Streetiltä muualle levinneet mielenilmausleirit. Sen tähden yksi mielipidekirjoitus tämän viikon Metrossa sai minun sappeni kiehumaan. Kirjoittajan mielestä ¨leiriläiset¨ ovat joutavia valittajia, jotka eivät osaa arvostaa viimeisen puolenvuosisadan taloudellista kehitystä mitä ei ilman kapitalismia olisi tapahtunut. Hän myös kehotti mielenosoittajia kertaamaan taloustieteen perusopit, jotta he osaisivat arvostaa vapaan talouden tuomia etuja. Onneksi en ollut yksin kiehuvan sappeni kanssa. Seuraavina päivinä Metron mielipidesivut olivat täynnä vastaväitteitä. Syystäkin. Ensinnäkin vapaatalous on edelleen vain teoreettinen utopia. Jopa Euroopan sisällä sen olemassaolo on rajoitettu, puhumattakaan maailmanlaajuisesta vapaakaupasta. Tällä hetkellä, kuten aina taantumissa, poliitikot ovat puolustuskannalla ja jokainen maa seuraa protektionismia niin paljon kuin pystyvät. Kiristyvä maahanmuuttopolitiikka on vain yksi ilmiö. Mutta jos todella eläisimme vapaan talouden aikakautta, niin pankkijärjestelmä ei sanelisi minkään maan talouspolitiikkaa. Kuin mikä tahansa huonosti menestyvä yritys, konkurssikypsät pankit lopetettaisiin eivätkä valtionvarainministerit käyttäisi maan varoja niiden elvytykseen. Toiseksi elämme demokratiassa, missä jokaisella on oikeus mielipiteeseen ja sen rauhanomaiseen ilmaisuun.

Mutta juuri kun tuntuu siltä, että maailmanlopun visionäärit ovat oikeassa ja olemme kaikki tuhoon tuomittuja, Bill Clintonin haastattelu muistutti minua asioiden tärkeysjärjestyksestä. Clinton kertoi, että ollessaan vielä presidentin virassa hän piti toimistonsa pöydällä NASA:lta lainattua (enpä tiennyt että NASA pyörittää avaruustavaran lainaamoa!) kuukiveä. Kun neuvottelut kuumenivat liikaa, Clinton osoitti kuukiveä ja muistutti osallistujia sen 3,6 miljardin vuoden iästä. Hän halusi näin muistuttaa läsnäolijoita siitä kuinka pienen ajan kukin meistä tällä planeetalla tallustaa. Vaikka talousvaikeudet ja luonnonkatastrofit tuntuvat ylitsepääsemättömiltä esteiltä, niin verrattuna maailmankaikkeuden kehityskaareen ne kutistuvat merkittävyydessään.

Olemme elossa niin suhteellisen pienen ajan, että tuntuu suorastaan typeryydeltä ja tärkeilyltä käyttää tämä aika suremalla muutaman pankin kohtaloa. Talous liikkuu sykleissä ja yhtä varmasti kuin tällä hetkellä näyttää siltä, että syöksymme suoraan kurimuksen pyörteisiin, niin yhtä varmasti tulemme sieltä nousemaan. Sillä välin on parasta nauttia kyydistä ja iloita elämän pienistä asioista. Kuten hienosta pyörän pirikellosta! Palatessani tänään kotiin Chorltonista jouduin pyörätiellä ¨liikennesumaan¨. Koska takaa tulleilla ei ollut pyörissään kelloa autoin heitä ohittamaan edessä olevat soittamalla omaani. Sain hymyt sekä kiitokset. Pienen ajan kuluttua tämä sama pariskunta tuli minua vastaan ja he pyysivät kerran vielä saada kuulla pirikelloni äänen. Miksikäs ei! DING-DONG!

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 23/10/2011 Kategoria/t: Politiikka, Postaweek2011, Talous, Uutiset

 

Avainsanat: , ,

Ennustan näkeväni, historiaan

Indus stamp-seal 2500BC-2000BC. This stamp fea...

Image via Wikipedia

Olen ottanut urakaksi sivistää itseäni (siinä sitä piisaa työnsarkaa!) ja lisännyt yöpöytä lukemistooni the British Museumin ‘A History of the World in 100 Object’ kirjan. Tulin seuranneeksi BBC Radio 4:n tuottamaa ohjelmasarjaa, mihin kyseinen kirja perustuu. Jäin heti ensikuulemalta koukkuun. Kun kuulin, että sarjaan pohjautuva kirja julkaistaan niin pakkohan minun oli rynnätä ostamaan oma kopio. Ohjelma käsitteli ihmiskunnan historian eri aikakausia aina yhden eri puolilta maailmaa löydettyjen esineiden kautta. Jokainen osa kesti noin viisitoista minuuttia. Oli mukavaa hetkeksi sulkea pois kaikki hömppä ja keskittyä kuuntelemaan päivän esineen tarinaa ja mitä se mahtaa kertoa tekijästään, omistajastaan ja meistä ihmisistä. Jotkut esineistä olivat kuninkaallisten ja uskonmiesten, mutta suurin osa sarjasta käsitteli tavallisia arkipäivän kapistuksia.

Olen aina pitänyt museoista. Vaikka lasivitriineissä lojuvat tavarat voivat joidenkin mielestä vaikuttaa tylsiltä, niin minua ovat aina kiehtoneet pienet ja mitättömät esineet. Nykypäivän vastaavia tavaroita olisivat kai klemmarit, vetoketjut ja kännykät. Pieniä, mutta tärkeitä esineitä. On kiva kuvitella kuka näitä historian paperiliittimiä on käyttänyt. Onko tavaran omistaja kenties hukannut kyseisen esineen, joka ehkä siitä syystä on päätynyt meidän onneksemme arkeologin sihtiin. Toisaalta eihän esineiden tarvitse joutua hukkaan, että ne päätyvät museoihin. Entisajan kaatopaikat ovat nykyarkeologien aarreaittoja! Tämän päivän poisheitettävä roju voi olla huomisen keräilijöiden metsästämä arvoesine.

Ihmisiä on aina kiinnostanut oma menneisyys. Toiset tutkivat omia sukujuuriaan, kun toisia taas kiinnostaa ihmiskunnan historia ja kehitys ylipäänsä. On siis ihme, että vielä tähän päivään mennessä emme ole juurikan oppineet historiastamme vaan porskutamme eteenpäin entiseen tyyliin. Joku viisas on joskus tokaissut, että ihmiskunnan muisti on yhden sukupolven mittainen. Tämä sääntö pätee niin politiikassa kuin taloudessakin. Vaikka en aina näe silmästä silmään Henry A. Kissingerin kanssa, niin yhdessä asiassa olen täysin samaa mieltä kuin hän: politiikan tekijät hyötyisivät historian tutkimisesta ennen kuin alkavat väsäämään linjavetojaan, erityisesti ulkopolitiikan linjauksia. Enkä nyt viittaa ainoastaan lähihistoriaan vaan ajassa saa mennä taaksepäin useamman vuosisadan verran. Seuraavana sivistyslukemisto listallani on Kissingerin viimeisin julkaisun, ’On China’. Arvostelujen perusteella luvassa on ajatuksia herättävää lukemista.

Valitettavasti meillä ei ole historioitsijoita valtionpäämiehinä vaan lainoppineita. Alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että lakimiehet ja -naiset ovat salakavalasti ottaneet ohjat käsiinsä niin kansallisissa hallituksissa kuin kansainvälisissä tärkeissä organisaatioissa. Minua erityisesti kiinnostaa vallalla oleva trendi nimittää johtaviin talouden asemiin juristeja taloustieteilijöiden sijaan. Esimerkiksi kolme maailman ehkä tärkeintä talousalan pestiä ovat lainoppineiden käsissä: Maailmanpankin nykyinen presidentti (Robert Zoellick), Barack Obaman talousasioiden neuvonantaja (Gene Sperling) ja näyttää lähes varmalta, että ranskalainen Mme. Lagarde tulee nimitetyksi maineensa ryvettäneen Strauss-Kahnin seuraajaksi IMF:n johtoon. Sen lisäksi, että Mme. Lagarden nimi muistuttaa minua Langrangen kertoimesta, niin muuta tekemistä hänellä ei taida olla taloustieteen kanssa.

Ei ehkä ole ihmekään, että retoriikkaa ammatikseen harjoittavat juristit ovat enemmän kansan mieleen kuin keskenään teoreemoista kinastelevat taloustieteilijät, jotka liian usein yrittävät päteä selittämällä kaiken mahdollisimman monimutkaisten kaavojen kautta. Lakimiehet taas ovat tottuneet yksinkertaistamaan ja tiivistämään argumentointiaan. Usein he pohjaavat tietonsa asiantuntijoiden lausuntoihin, ymmärtämättä  niitä paljoa tavallista kadunmiestä/-naista paremmin. Argumentointi taidosta on valtavasti hyötyä esimerkiksi poliittisessa kampanjoinnissa. Hyödyn havaitsee, kun katsoo tilastoja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttien koulutustaustasta. Obama mukaanlukien, maan johdossa on kaiken kaikkiaan ollut 26 lainoppinutta. Suomessa on oltu kerrankin rohkeita ja vastoin kansainvälistä trendiä uudeksi valtionvarainministeriksi on valittu opettaja. Toisaalta samanlaisia argumentointi ja yksinkertaistamisen taitoja taidetaan vaatia myös tältä ammattikunnalta.

Historiaan tuijottelu, vaikkakin tärkeää, ei kiehdo meitä läheskään yhtä paljon kuin tulevaisuuden visualisointi. Ironista sinänsä, sillä alasta ja asiasta riippumatta kaikki ennusteet perustuvat historialliseen dataan. Ei siis ole ihme, että ennusteiden tekoa usein verrataan autolla ajamiseen katsomalla ainoastaan peruutuspeiliin. Ennusteiden paikkaansa pitävyys prosentti on minimaalinen. Siitä huolimatta vaadimme lausuntoja sääennusteista talouden tilaan tulevaisuudessa. Ainoastaan lyhyellä tähtäimellä tehdyt vääräksi osoittautuneet ennusteet aiheuttavat keskustelua, joskus jopa syytöksiä. Kukaan ei pidä kirjaa asiantuntijoiden lausunnoista ja mene tivaamaan selityksiä, kun ne osoittautuvat vääriksi. Sen sijaan, kun joku ennuste osuu oikeaan sitä pidetään merkkinä asiantuntijan pätevyydestä eikä sattumana, vaikka jälkimäinen syy on todennäköisempi. Eripuraiset asiantuntijat eivät lisää kansan luottamusta ennusteisiin. Esimerkiksi vajaa kaksi vuotta sitten East Anglian yliopiston sähköpostipalvelin joutui hakkeroinnin kohteeksi ja sen seurauksena maailman medioihin levisi uutinen, että Kööpenhaminan Ilmastokokouksessa esitettävässä tutkimuksessa on virhearvioita ilmaston lämpenemisestä. Paljastuksen ja sitä seuranneen kohun ansioista moni muutti mieltään tulevaisuuden ilmaston ennustettavuudesta ja prognoosien luotettavuudesta. Tieteentekijöiden tulisi aina tähdätä objektiivisuuteen ja datan tarkkuuteen ja siinä mielessä oli oikein paljastaa epäkohdat. Mutta valitettavasti julkisuudessa käyty ilmastotieteilijöiden keskinäinen kinastelu johti huomion siirtymistä itse asiasta yksityiskohtiin joilla ei yleisellä tasolla ollut suurtakaan merkitystä. Ei ihmekään, että lipeväkieliset juristit miellyttävät! He kertovat meille mitä me haluamme kuulla eivätkä vaivaa meitä kertomalla mitä meidän pitäisi kuulla.

Minä jatkan taustapeiliin katselua ja toivon oppivani edes jotain esiäitien ja -isien onnistumisista ja virheistä. Tänään vuorossa on mammutin syöksyhampaasta veistetty, uivaa poroa esittävä hahmo. Vuosi? Yksitoistatuhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua! Kiehtova esine jo pelkästään kuvan perusteella. Mitäköhän sen historia pitää sisällään?

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 21/06/2011 Kategoria/t: Historia, Politiikka, Postaweek2011, Taiteet, Talous, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Kuunteleeko minua kukaan?!

ESC/Phone hacking

Tämän viikon ehdottomasti suurin uutinen Englannissa on ollut News of the World uutisryhmän niin sanottu anteeksipyyntö puhelinviestien salakuuntelujupakassa. Itse kiista on päätynyt oikeuslaitoksen puitavaksi jo aikaa sitten, mutta vasta viime perjantaina NoW kakaisi ulos julkisen anteeksipyynnön. Tosin kriitikkojen mukaan ryhmän anteeksipyyntö ontuu, sillä siinä ei edelleenkään myönnetä täyttä syyllisyyttä tapahtuneesta saati sitten oteta vastuuta.

Mistä on kysymys? Laajasti katsottuna kysymys on siitä missä menee raja tutkivanjournalismin, yleisenedun tavoittelun, kaupallisuuden ja julkisten henkilöiden oikeus yksityisyyteen välillä. Suomessahan jokunen vuosi sitten jupistiin poliisin oikeudesta kuunnella yksityishenkilöiden puheluita. Kinkkinen ongelma. Ultravapaamielisenä voisi sanoa, että moista ei missään tapauksessa tule sallia. Mielessä kummittelee kuva suuresta poliisinkuunteluyksiköstä, missä valtionvirkamiehet päivätyönään istuvat ja kirjaavat kansalaisten puhelinkeskusteluja muistiin. Ja siitähän ei ole enää kuin kukonaskel poliisivaltioon ja totalitarianismiin. Mutta jarrutellaanpa hieman. En kuitenkaan jaksa uskoa, että Suomessa poliisivoimat pystyisivät moiseen. Siis en nyt mitenkään väheksy poliisien älyllisiä lahjoja enkä sitä etteikö Suomenkin poliisivoimista tarpeentullen löytyisi joku suuruudenhullu komisario, mutta jotenkin moinen maailmanvalloitus ja -napa tyyppinen ajattelu ei vain sovi suomalaiseen pirtaan. Ei sitten millään. Me olemme paljon parempia naapurikateudessa ja -kyttäilyssä, huonossa itsetunnossa, kapeakatseisuudessa (ehkä yksi syy miksi suomalaiset eivät ole koskaaan lähteneet valloittamaan alusmaita maailmalta: tulevaisuuden suunnitelmat on keskitetty siihen omaan tonttiin ja sen mustasukkaiseen vaalimiseen) ja herranpelossa. Että yritä noista, vaikkakin omalla tavallaan jaloista, luonteenpiirteistä sitten repiä Bond leffojen pahista kasaan, joka tilaisuuden tullen salakavalasti ottaa koko maan ja sen jälkeen maapallon valtaansa! Jos poliisilla siis on vahvat epäilyt löytää sarjamurhaaja, salakuuntelemalla epäiltyjen puheluita, niin minun puolestani siitä vaan! Vaikka kyllä koko salakuuntelu (jo etuliite ´sala´ saa niskakarvat nousemaan pystyyn) asia jää silti hiertämään liberaalin kengässä, kun ajattelee sananvapautta ja muita ihmisoikeuksia. Mutta maailma ei ole mustavalkoinen ja nykymaailmassa internetin ja älypuhelimien myötä, kuka tahansa tarpeeksi teknillisesti viisas pystyy (näin ei-teknillisenä ihmisenä siis oletan tämän olevan mahdollista) hakkeroitumaan kenen tahansa tietoverkkoon ja onkimaan henkilökohtaisiatietoja sähköposteista pankkitilin numeroon. Pelottavaa ajatellakin, minkälaisia cyberjalanjälkiä itsestäni on jäänyt! Tämän lisäksi moni meistä vapaaehtoisesti jakaa tietoa minästään ja päivittäisistä aktiviteeteistaan internetin sosiaalisissa verkoissa. Hienosti ajateltuna sitä kutsutaan verkottautumiseksi, mutta mahdollisuus tulla pyydystetyksi omalla verkollaan on aika korkea. Ja lasten kohdalla tämä pyydykseen sotkeutumisen vaara on kaikkein suurin.

Mutta takaisin Englannin kamaralle ja NoW:n salakuunteluun. Tässä kiistassa siis syyllisenä osapuolena ei ole valtio vaan yksityinen voittoa tavoitteleva korporaatio. Koko homma siis haiskahtaa rahalle. Toisaalta osasyyllisenä voidaan pitää myös julkkisjuorujen nälkäistä lukijakuntaa. Näin ainakin monen sensaatiolehden toimittaja väittää. Tottahan se on, että Britti lehdet tekevät myyntinsä paljastamalla milloin kenenkin julkisuuden helkilön toilailuista ja avio-ongelmista. Ja jos kysyntää ei olisi, niin moista hömppää tuskin lehtien sivuilla meille tarjottaisiin. Mutta tällä kertaa tukeutumalla perinteisiin journalistisiin keinoihin, NoW:n kuninkaallisista vastaava toimittaja ja yksityisetsivä hakkeroivat kuninkaallisten avustajien puhelinviestejä. Tämä parivaljakko todettiin syyllisiksi vuonna 2007. Mutta vuosien mittaan on hiljalleen alkanut paljastua, että he olivat vain jäävuoren huippu ja salakuuntelu NoW ryhmässä on ollut paljon laajempaa ja mahdollisesti ylimmän johdon tiedossa. Lista tällähetkellä NoW:iä vastaan oikeuttakäyvistä henkilöistä pitää sisällään muun muassa näyttelijät Sienna Millerin ja Steve Cooganin. Mutta muita mahdollisia uhreja ovat Lontoon pormestari Boris Johnson, näyttelijä Gwyneth Paltrow, koomikko Lenny Henry, tv-kokki Nigella Lawson ja niin edelleen. NoW ryhmän anteeksipyyntö kuitenkin rajoittui vain ‘tiettyt kriteerit’ täyttäviin tapauksiin ja moni kokikin koko anteeksipyynnön eräänlaisena vahingonkorvausten minimointi harjoituksena. Poliisitutkimukset ja oikeudenkäynnit siis tulevat jatkumaan hamaan tulevaisuuten ja lakimiehet selviytyvät todellisina voittajina.

Hurraa oikeus ja sananvapaus!

 

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 10/04/2011 Kategoria/t: Englanti, Postaweek2011, Suomi, Talous, Uutiset

 

Avainsanat: , , , , , , ,