RSS

Avainsana-arkisto: Geysir

Ihana matka Islantiin Osa 3

Harmaan ja sinisen sata sävyä

Taitaa olla korkea aika, että pääsen pois Islannista ja jatkan arkielämän pohdintoja. Parasta siis kaivaa kartat ja matkaopaskirjat esiin viimeistä kertaa ja saattaa itseni lentokentälle ja kotiin.

Kultaisen Kierroksen viimeinen kohde oli Geysir. Itseasiassa Geysir ei enää syökse vettä, vaan sen paikan on ottanut hieman pienempi kuumavesilähde Strokkur. Koko alue, missä Geysir ja Storkkur sijaitsevat, on täynnä kaiken kokoisia kuumalähteitä, mitkä pulputtelevat iloisesti kuin kiehuvat keittokattilat. Joka puolella maasta nousee kuumaa vesihöyryä ja maaperä on paljas kasvillisuudesta. Hiekka ja maa ovat väriltään kellertäviä. Kuumavesilähteiden uskomaton sininen väri korostuu hienosti kellertävää maata vasten. Ja se haju! Lähteet eivät ole ainoastaan visuaalinen kokemus, vaan voit myös haistaa niiden lämpimän rikin! Koko paikka tuoksahtaa hieman pilaantuneilta kananmunilta. Onneksi hajuun tottuu äkkiä ja kun Strokkur puhaltaa mahtavan vesipatsaan taivaisiin, niin et edes muista koko rikin hajua. Vaikka teoriassa tiedät miten geysirit toimivat, niin se räjähtävä voima millä ¨pieni¨ Strokkur puhaltaa veden syvyyksistään onnistuu silti yllättämään ja hätkähdyttämään. Lisäksi purkauksien välit eivät ole tasaisia ja itse purkaukset, tai ainakin ne kolme mitkä

minä kerkesin nähdä, ovat erilaisia purkauskorkeudessaan ja ulkonäössään. Seurasin Strokkurin syviä huokauksia purkauksien välillä suurella mielenkiinnolla. Huomaamatta aloin hengittää sen kanssa samassa rytmissä. Sisäänhengityksellä lähteen vedenpinta painui alas ja uloshengityksellä se nousi, joka kerta yhä suuremmilla kontrasteilla. Aivan kuin seuraisi ihmistä, joka epätoivoisesti yrittää saada ärsyttävää aivastusta aikaiseksi. Oli suhteellisen helppo huomata milloin purkaus oli lähellä ja milloin piti nostaa kamera valmiiksi. Sisään- ja uloshengitysten välit kävivät yhä pitemmiksi. Viimein saimme nähdä upean turkoosinsinisen puolipallon muotoisen ilmakuplan (mistä en harmikseni kerennyt saada kuvaa ja seuraavaa purkausta ei ilmakupla taas edeltänyt) ja viimein VOOSH!!! Vesi nousi ainakin kymmenen metrin korkeuteen! Ja sitten näytös oli ohi ja koko sykli alkoi uudestaan. Menin niin lähelle Strokkuria kuin uskalsin ja toivoin saavani isosta ilmakuplasta hienon kuvan, mutta seuraava purkaus olikin erilainen. Ennen kuin ilmakupla ehti muodostua vesi purkaantui muutaman metrin korkeuteen. Ja uudestaan! Hätäpäissäni räpsin kuvia minkä kerkesin ja suurin osa oli huonosti kohdennettuja ja epätarkkoja.

Ehdin tällä viimeisellä pysähdyksellä myös tarkastella lähemmin Islannin kasvillisuutta. Sen puita tai oikeastaan puuston puutetta. Laakson avoimen maiseman rikkoi siellä täällä kasvavat vaivaiskoivut ja matalat pensaat mitkä näyttivät pajuilta, mutta olivat vain puolen metrin korkuisia. Tämän lisäksi maisemasta erottuivat paikallisten kesämökit. Ihan kuin Suomessa, mutta naapureihin oli esteetön näköala. Hieman outo ajatus näin metsäläiselle! Meidän opas totesi Islannin puuttomuudesta, että nykyisin puita istutetaan takaisin luonnonpuistoihin. Mutta hän ainakin toivoisi, että niitä ei istutettaisi liikaa. ¨Eihän sitten näkisi mitään!¨ Miten niin ei muka näkisi? Kyllähän mäet ja vuoret erottuu metsänkin keskeltä. Mutta oppaamme ei ole yksin mielipiteessään. Istuin paluulennolla Englannissa asuvan Islantilaisen naisen vieressä ja herkesimme keskusteluun. Kysyin häneltä puista ja nainen vastasi, että häntä tosiaan häiritsee englantilaisten tapa reunustaa tiet paksuilla ja korkeilla pensasaidoilla. Totta, tapa on hieman ahdistava ja varsinkin avoimeen maisemaan tottuneelle islantilaiselle vielä enemmän. Mutta minulle myös Iso-Britannia on puuton verrattuna Suomeen, missä varsinkin Itä-Suomeen mennessä tiet halkovat loputtomalta tuntuvia metsiä. Ympäristö vaikuttaa ihmisiin ja heidän ajatusmaailmaan.

Päätin kruunata ruhtinaallisen päivän merellä ja Kultaisella Kierroksella ruhtinaallisella aterialla kalaravintolassa, Fiskfélagidissa. Tilasin kolmen ruokalajin tarjouksen, josta oli tarjous kaukana! Ruokineen ja juomineen ateria maksoi hulppeat 8500Kr tai noin £50!  Mutta jälkiruokaa lukuun ottamatta, ateria oli hintansa väärti. Tunsin tosin piston omassatunnossa, kun iskin haarukkani alkupalaan, lahtivalasfileeseen. Ja vielä enemmän taistelin omantuntoni kanssa, kun jouduin toteamaan valaanlihan vallan mainioksi. Tuntui todella väärältä nauttia eläimestä, kun olin vasta saman päivän aamuna ihastellut sen lajitovereita omissa syömäpuuhissaan. Onneksi pääruokalajina oli vähemmän arkaluonteista kalaa, monnia. Jälkiruoka oli tosiaan hieman pettymys suussa sulavien valas ja kala ruokalajien jälkeen. Niin herkulliselta kuin mustikkamousse kuulostikin ruokalistalla niin pettymykseni oli sitäkin suurempi, kun löysin moussen sisältä kasan äklön makeita maitosuklaa paloja! Jälkiruoka jäi lautaselle ja kommentit menivät toivottavasti perille keittiöön. Muuten suosittelen lämpimästi kyseistä ravintolaa.

Palasin uupuneena, mutta kylläisenä ja onnellisena hotelliin. Räntäsade jatkui edelleen.

Onneksi sunnuntai ja vappu aamu valkeni harmaana, mutta sateettomana. Lunta oli kerääntynyt ainakin kymmenen senttiä! Viimeisen päivän ohjelmana oli tutustuminen Reykjavikiin ja sen museoihin. Ensimmäisenä otin suunnan kohti Hallgrímskirkjaa. Sen löytäminen tuskin tuottaa hankaluuksia. Reykjavikin korkeimpana rakennuksena, sen kellotorni on hyvä maamerkki. Lisäksi kellotornissa on näköala tasanne ja ajattelin, että hienojen näkymien lisäksi ylhäältä käsin saa paremman kuvan kaupungista. Ja toden totta, vaikka sää oli pilvinen, kirkon tornista näkyi koko Reykjavik ja enemmän. Kirkkaalla säällä maisemat ovat varmasti henkeä salpaavat! Kuvasin avoimista näköaukoista joka ilmansuuntaan ja pistin merkille parhaan reitin seuraavaan kohteeseeni, Kansallismuseoon ja Alvar Aallon suunnittelemaan Pohjolataloon. Olin juuri työntänyt kameran ulos pitkälle yhdestä näköaukosta, kun POU-POU-POU kirkonkellot pamahtivat soimaan niin, että korvissa helisi! Lähellä oli etten pudottanut koko kameraa, kun hypähdin säikähdyksestä ensimmäisellä kellon lyömällä. Suosittelen visiittiä torniin, mutta tasa- ja puolituntien välissä! Kannattaa myös seurata sää tilan kehittymistä. Sillä ei ollut kulunut kuin 15 minuuttia siitä, kun olin laskeutunut alas kellotornista ja koko korkea mäki minkä laelle Hallgrímskirkja on rakennettu oli paksun sumun peitossa. Säätila todella vaihtelee nopeasti Islannissa.

Kansallismuseo sijaitsee yliopiston vieressä. Jos joku on nähnyt elokuvan ‘Reykjavik 101’, tunnistaa yliopiston harmaan 1940-luvulla rakennetun fasadin, mikä on täydellinen kontrasti melkein vastapäätä sijaitsevaan Pohjolataloon. Alvar Aallon suunnittelema rakennus on uskoakseni ainoa ei-islantilaisen arkkitehdin suunnittelema julkinen rakennus koko Islannissa. Se on kooltaan pieni ja muodoltaan ympäristöönsä sulautuva. Toisin kuin yliopiston päärakennus, mitä ei voi olla huomaamatta. Kansallismuseosta sen verran, että se on muuten normimuseo, mutta suurin ero oli se ehdottomuus millä islantilaiset voivat esittää oman historiansa alun. Ei ole suurta kysymysmerkkiä ja arvailua heidän alkuperästä ja Islantiin saapumisen ajankohdasta. Ei arvailuja, ei mystiikka. Suorasukaisesti esiteltyjä faktoja.

Jatkoin vielä historia teemalla ennen kuin syvennyin kulutusmaailmaan. Tarvoin nyt jo läpiään märässä lumessa läpi keskustan kohti Kulttuuritaloa ja islantilaisia keskiaikaisia käsikirjoituksia. Esillä oli otteita muun muassa Njállin Sagasta ja yksi alkuperäisistä islantilaista lakia ja hallintoa käsittelevistä dokumenteista. Tämä on näyttely täynnä Sagoja ja historian mystiikkaa Kansallismuseon kylmä faktoja vastaan! Valaistus oli hämärä ja itse käsikirjoitukset olivat pienessä huoneessa, niiden lasinen koti valaistuna vain muutalla kohdevalolla. Tässä vaiheessa jalkapohjani alkoivat protestoida lisäkilometrejä vastaan. ¨Ei enää askeltakaan!¨ Ne olisivat huutaneet, jos olisivat pystyneet. Myös vatsani kurisi siihen malliin, että kauppojen katselu jäisi lyhyeksi sivutoimeksi sopivaa ruokalaa etsiessä. Päädyin takaisin Hallgrímkirkjan varjoon ja pieneen kahvila-ravintola Cafe Lokiin. Loistava ruokapaikka tarjoilee itsetehtyä perinteistä lammaskeittoa, salaatteja, voileipäkakkua ja herkulliselta näyttäviä leivonnaisia. Tarjolla on myös ateriakokonaisuuksia ja mahdollisuus maistaa islantilaista ¨herkkua¨, käytettyä hainlihaa. Kärsin vielä omantunnontuskia edellisen illan valaanliha alkupalasta. Ja kuten tiedämme maailman merien haikannat ovat jyrkässä laskussa, niin en halunnut lisätä maailmantuskaani syömällä haita. Uskon tosin, että islantilaiset kalastavat hailajia, mikä ei ole uhanalainen ja käyttävät haista kaiken mahdollisen. Toisin kuin kiinalaiseen haineväkeittoon kalastetut hait, jotka heitetään takaisiin mereen, vain ilman eviään. Mutta takaisin Cafe Lokiin ja herkulliseen savutaimen-ruisleipä voileipäkakkuun! Se oli vallan mainio. Jälkiruuaksi söin ruisleipäjäätelöä. Njam ja maiskis! Se maistui vähän samalta kuin mämmijäätelö. Islantilainen ruisleipä on makeampaa suomalaiseen hapatettuun ruisleipään verrattuna ja sopi siis vallanmainiosti vaniljajäätelön sekaan.

Aterian päätteeksi ja jalkapohjieni kiusaksi tein vielä pienen kävelylenkin rantatietä myöten takaisin hotelliini. Harmikseni totesin, että aikani Islannissa oli tulossa kohti loppuaan. Harmaasta säästä huolimatta en olisi millään halunnut palata hotellihuoneeseeni ja aloittaa repun pakkaamista. Mutta ei auta itku markkinoilla ja pakkohan se oli se laukku pakata, sillä maanantai aamuna oli aikainen lähtö lentokentälle. Reykjavik Excursions bussi tulisi noutamaan meitä aamuvirkkuja kello viisi. Onneksi hotelli tarjoaa aikaisen aamupalan ettei minun tarvitsisi ainakaan tyhjin vatsoin lähteä matkan päälle.

Ainakin näin keväällä aamu todellakin valkeni eikä tarvinnut aloittaa päivää pilkkopimeässä. Ja näytti siltä, että ensimmäistä kertaa sitten perjantain Reykjavik saisi nauttia auringon paisteesta, mistä olin hieman katkera. Matka takaisin Keflavikin kentälle sujui yhtä mutkattomasti kuin saapuessani. Minun ei taaskaan tarvinnut vaihtaa bussia, vaan sain unenpöpperöisenä istua paikallani koko matkan. Katselin haikeana ohi vilistäviä laavakenttiä ja kiveksi jähmettyneitä peikkoja. Ei vaan siis laavamuodostelmia ne taisivat vain olla. Vai ehkä sittenkin…

Islanti jätti pysyvän vaikutelman mieleeni. Sen vaihtelevat kasvot, sää, valot ja varjot. Näin vain pienen siivun, mutta haluan ehdottomasti nähdä lisää ja kokea Islannin niin kesällä kuin talvellakin. Opin myös, että ruotsilla ei pärjää Islannissa. Yritin ja sain vain hölmistyneet ilmeet vastaukseksi. Ajattelin ensin, että syy on ruosteisessa ruotsissani. Mutta sitten kuulin tanskalaisten ja riikinruotsalaisten itse kommunikoivan englanniksi islantilaisten kanssa, joten syy oli kielimuurissa ei minun kielitaidoissa. Ikäväkseni paikalliset useasti erehtyivät luulemaan minua islantilaiseksi ja monessa paikassa palvelu alkoi islanniksi. Silloin oli minun vuoroni töllöttää hölmistyneenä. Jopa paluulennolla vierustoverini, islantilainen nainen joka asui Englannissa, aloitti höpisemään heti islanniksi minulle ennen kuin pääsimme edes istumaan alas! Hyvä, että sain sanan väliin! Hän oli itseasiassa ollut samalla menolennolla kuin minä ja tunnisti minut erikoisesta ‘Lontoon rae’ kaulakorustani. Tavallaan imartelevaa, mutta toisaalta pitemmän päälle ärsyttävää, koska en pystynyt vastamaan. Tunsin oloni hieman tyhmäksi. Mutta sitä suuremmalla syyllä haluan takaisin Islantiin ja raottaa ovea lisää islantilaisten mielentilaan ja maailmankatsomukseen. Maisemat olivat outoja, mutta enemminkin kutsuvia kuin luotaantyöntäviä. Ne valot ja ne varjot!!!

Valot ja varjot
Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 29/05/2011 Kategoria/t: Historia, Luonto, Matkustus, Postaweek2011, Ympäristö

 

Avainsanat: , , , , , , ,