RSS

Avainsana-arkisto: Postaweek2011

Islanti, täältä tullaan!

Reykjavik-localisation

Image via Wikipedia

Odottavan aika on pitkä! Nämä kolme päivää töissä ovat olleet todellista kituuttamista, varsinkin kun suurin osa kolleegoistani on lomalla. Täällä on ns. ”kolme kahden hinnalla” lomapäivätarjous: Jos olit sukkela ja ehdit ennen työkaveria, niin sait yksitoista päivää vapaata käyttämällä vain kolme lomapäivää! Itse en ollut nopea ja toisekseen eivät nämä kolme hiljaista työpäivää nyt ylitsepääsemättömiä olleet. Varsinkin, kun tietää pääsevänsä Islantiin viikonloppuna! Tuskin pysyn nahoissani!

Täällä Englannissa on siis tuleva viikonloppukin pitkä vapaa. Työläiset saivat kuninkaallisten häiden kunniaksi perjantain vapaaksi ja vappuvapaa on maanantaina. Kahdeksan yleistä vapaapäivää vuodessa (tänä vuonna poikkeuksellisesti yhdeksän) ei kuulosta kovin ruhtinaalliselta, mutta joka ikinen näistä vapaista tarkoittaa pitkää viikonloppua. Täällä juhlapäivät ovat luonteeltaan siirtyviä siinä mielessä, että niihin yhdistyvä vapaa ei ole kyseisenä päivänä vaan seuraavan viikonlopun jälkeisenä maanantaina. Toisaalta hieman tylsä systeemi, kun on tottunut juhlistamaan esimerkiksi vappua juuri toukokuun ensimmäisenä. Mikään ei siis estä juhlintaa kyseisenä päivänä täälläkään, mutta jos vappu osuu esimerkiksi torstaille on perjantaina kyettävä heräämään töihin. Toisaalta taas erinäiset vapaat eivät riko työviikkoa ja pitkä viikonloppu on aina kätevämpi kuin yksittäinen lomapäivä keskellä viikkoa. Lisäetuna Englannin vapaapäivä järjestelyssä on se, että jos varsinainen juhlapäivä osuu viikonlopulle sitä seuraava maanantai on silti vapaata. Tämä johtuu siitä, että kansalliset vapaapäivät on määritelty juuri niiksi kahdeksaksi per vuosi riippumatta siitä mille viikonpäivälle varsinaiset ”pyhät” asettuvat. Kuka täällä sitten päättää yleisistä vapaapäivistä? Hallitus tietenkin.

Itse käytän hyväkseni tätä toista pitkää viikonloppua matkustamalla Islantiin. En ole koskaan aikaisemmin maassa käynyt, mutta mitä olen matkustaneilta kuullut paikka on aivan mahtava. Odotukset ovat siis korkealla! Tosin eivät sään suhteen kuitenkaan. Odotettavissa on sadetta, tuulta ja koleata. Tuskin tulen pettymään, vaikka BBC:n sääkartta näyttääkin hyvin vaihtelevaa säätä. Mukaani lähtee sekä vettä hylkivät housut ja takki että lämpökerrasto. Onneksi en ole vielä pessyt talvivillasia varastoon, sillä pipo ja lapaset on syytä myös pakata matkaan. Mutta tärkein kaikista taitaa kuitenkin olla kamera. Säästä riippumatta olen päättänyt räpsiä niin monta kuvaa kuin muistikortille vain mahtuu. Minun valokuvaustaidoilla tulokset eivät tietenkään tule olemaan yhtä henkeäsalpaavia kuin internetissä esillä olevilla kuvilla, mutta niiden inspiroimana haluan kuitenkin tallentaa Islannin erikoista maastoa niin paljon kuin mahdollista. Ja jos otan oikein monta valokuvaa, niin niistä voi vahingossa muutama onnistuakin.

Koska olen malttamattomana odottanut matkaan pääsyä, olen käyttänyt odotusajan tutkimalla matkaopaskirjan kannesta kanteen ja varaamalla päiväretket. En muista milloin viimeksi olen lähtenyt näin järjestäytyneenä lomalle: omatoimipakettimatka. Uusi konsepti. Tosin kaksi päivää on todella lyhyt aika ja ajattelin, että on parempi varata retket etukäteen eikä paikanpäällä tuhlata aikaa jahkailuun. Kaikki on matkustusta vaille valmista eikä sitäkään tarvitse enää kauan odotella!

Täytyy vielä mainita mielestäni erikoinen huomio opaskirjassa: ”Ei ole suositeltavaa tuoda esille Islannin kokemaa talousromahdusta. Maastaan ylpeät islantilaiset eivät ota kritiikkiä vastaan kiitollisina.”.  Ja minä kun ajattelin käyttää valuuttana banaaneita ja  sukkahousuja! Ehkä sitten ei. Onneksi kruunut on jo vaihdettu, varmuuden vuoksi. 🙂

Miksi odottavan aika on näin pitkä…

Mainokset
 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 28/04/2011 Kategoria/t: Englanti, Expat, Matkustus, Postaweek2011, Sää

 

Avainsanat: , , , , , ,

Pääsiäisen ja häähumun viemää

Hot cross buns for Easter.

Ristipullia

Se on sitten kesä Manchesterissä! Aurinko on paistanut seesteiseltä taivaalta ja elohopea on kivunnut kahdenkymmenen lämpöasteen paremmalle puolelle. Mikä parasta hyvä sää on jatkunut viikonloppunakin, joten pääsiäistä on saanut juhlia kesäsäässä! Mutta valitettavasti olo ei ole yhtään pääsiäismäinen. Olen yrittänyt saada tunnelmaa päälle, mutta turhaan. Kauppojen hyllyt ovat olleet pullollaan suklaamunia jo helmikuusta lähtien ja nyt tipujen sekaan on vyörynyt hääkrääsää. Mahtaa kauppiailla olla hankaluuksia saadaa kaikki tavara mahtumaan hyllyille! Itse söin mämmit jo maaliskuussa ja suklaamunatkin sain silloin mukaani matkaevääksi. Pääsiäistraditioissa olen käynyt melkein kaikki kohdat läpi, ennen pääsiäistä. Jääkaapissa on yksi Mignonin suklaamuna odottamassa, mutta lammaspaistin korvaa saksalaiset bratwurstit grillikesteillä! Muutenkin tuntuu vieraalta juhlia pääsiäistä viikkoa ennen vappua! Toisaalta kivahan tälläisellä säällä on viettää pidempää viikonloppua varsinkin, kun seuraava viikko on vain kolmen työpäivän mittainen!

Täällä pääsiäisen huomaa ainoastaan kauppojen hyllyiltä. Jo hyvissä ajoin sinne ilmestyvät pääsiäiskortit, suklaamunat ja ”ristipullat” (ihan vaan yksinkertaisia kardemummattomia pullia missä on päällä voi-sokeri seoksesta tehty risti). Mutta katukuvasta puuttuvat noita-akat ja virpojat. Tänä vuonna pääsiäisen ollessa näinkin myöhään kaikki keväiset kukatkin ovat jo ehtineet lakastumaan. Paikka paikoin saattaa vielä jokunen narsissi pitää päätään pystyssä. Taitaa kuitenkin olla niin, että jos ei satu olemaan uskonnollinen ihminen ja viettämään pyhiä kirkossa, niin suurin osa kansasta viettää vapaansa auringosta nauttien ja häähumua odotellen tai miettien miten sen voisi välttää. Näin pitkän odotuksen jälkeen pääsiäisen on tänä vuonna antikliimaksi. Lässähtänyt pannukakku. Ja viikko ennen kuninkaallisia häitä, täällä media on jo ruoskinut itsensä hurmioon ja siinä hötäkässä pääsiäinen on sivuseikka. Joka päivä uutisissa on ollut maininta kuninkaallisista. Yhtenä päivänä on uutinen siitä, että morsiammen äidillä on välit poikki vaatesuunnittelijansa kanssa. Mistä uusi asu häihin? Enää niin ja niin monta päivää aikaa! Paniikki! Seuraavana päivänä saadaan muutaman minuutin tarina BBC:n illan pääuutisiin käymällä läpi Kate Middletonin sukujuuret ja päivitellään, että silloin kuin Williamin iso-iso-isoisä kruunattiin kuninkaaksi Katen iso-iso-isoisä kaivoi hiiltä kaivoksessa. Ai miten niin Englanti on edelleen luokkayhteiskunta? Olisi todella helppoa alkaa hyperventiloida median mukana. Ja kait sen ymmärtääkin miksi ihmiset hyppäävät häähumukelkkaan mukaan. Uutisissa, kun viime aikana ei ole ollut muuta kun lamaa ja sotaa. Välillä on kiva vain olla hömppä, kaivaa pää hiekkaan ja unohtaa ankea arki. Kyynikkona lataan lehtiä ja odotan milloin hallitus täällä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ilmoittaa lisäleikkauksista ja muista ikävistä asioista. Sinne ne hukkuisivat hääkellojen pauhuun! Ding Dong!

Mutta unohdetaan prinssessat ja prinssit hetkeksi ainakin ja palataan takaisin pääsiäiseen. Minun täytyi oikein pysähtya miettimään, mitä Englantilaisia pääsiäistraditioita tiedän. Yllämainitut pullat ja pääsiäispuput sekä pääsiäismunien etsimiset. Mistä nämä perinteet ovat sitten lähtöisin? Ristipullat, riippuen teoriasta, voidaan jäljittää roomalaisten suurvallan aikaan, mutta historioitsiat näkevät yhtäläisyyskiä myös juutalaisten ‘Passover’ pääsiäisjuhlaan. Nykyisin supermarkettien aikakautena ristipullia on kuitenkin saatavana ympäri vuoden. Toisin kuin suomalaisten mämmi, ristipullat eivät enää ole vain pääsiäisajan herkku. Pääsiäispupu taas on matkannut Saksasta Englantiin. Jänikset kuten munatkin ovat hedelmällisyyden ja uuden elämän symboleita. Mutta jäniksen perässa juokseminen ei ainakaan minusta kuulosta yhtä jännittävältä kuin noidaksi pukeutuminen. Monilla paikkakunnilla järjestetään lapsille pääsiäismunanmetsästys tapahtumia julkisissa puistossa ja kartanoiden puutarhoissa. Luin jostain, että myös perinteisesti häitä on vietetty pääsiäisen aikana. Joten ehkäpä tulevan kuninkaallisen nuorenparin hääpäivän valintaan vaikuttivat pääsiäsperinteet, perinteistähän kuninkaalliset ovat tunnettuja!

Sen verran pitää vielä analysoida tätä häähurmosta, että jossain syvällä englantilaisessa psyykkeessä kaivaa pettymys Dianan ja Charlesin onnettomasti päättynestä avioliitosta. ¨Kansan prinsessa¨ Dianan häitä juhlittiin katukemuilla ja koko kansakunta oli onnellinen nuorikon puolesta ja myöhemmin sitten koko maa suri hänen kuolemaansa. Nyt täällä tunnutaan haeattavan niin sanottua revanssia ja epätoivoisesti halutaan Katen ja Williamin avioliiton olevan se ¨ja he elivät onnellisesti elämänsä loppun asti¨ satuhäätarina, mitä Diana ei saanut. Katen harteilla lepää koko kansan odotukset, puhumattakaan tytön omista tai appivanhempiensa odotuksista. Toivottavasti hartiat kestävät!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/04/2011 Kategoria/t: Englanti, Expat, Kulttuuri, Postaweek2011, Uutiset

 

Avainsanat: , , , , , ,

Magiasta sivilisaatioon

Miksi nämä ajatukset tulevat päähän aina silloin, kun ei ole tietokoneen äärellä? Yleensä alan miettimään asioita kävellessäni kauppaan tai ollesani työmatkalla. Viimeeksi tällä viikolla lompsiessani linja-autopysäkille töiden jälkeen, mieleeni tulla tupsahti Milla Magia. Aivoni ajatteli, että olisi hienoa joskus olla Milla Magia ja lennellä luudalla ympäriinsä. Sieltä yläilmoista käsin voisin vaikka nakella hajupommeja kansalaisten niskaan ja käkätellä makesti päälle! Kjähkjähkjäh! Nyt täytyi vain tyytyä tallaamaan jalan ja piereskelemään. Ei mitään hohtoa. Tosin enhän minä omista edes luutaakaan.

Disneyn noita-akka Milla oli kyllä aika siloteltu versio. Välillä toivoi, että räväkämpi hahmo olisi saanut enemmän huomiota. Mutta minua välillä harmitti sen puolesta, kun yrityksistään huolimatta noita jäi ilman Roopen onnenkolikkoa. Kyllä sillä kitupiikillä olisi ollut varaa yhdestä lantista luopua! Minun mielestäni Roope ei edes kaikkia rikkauksiaan ansainnut. Epäilen vahvasti Roopen käyttäneen välillä valonarkoja keinoja varallisuutensa kasvattamiseen eikä huoli lähimmäisistä juuri koskaan painanut paljoa Roopen vaakakupissa. Mutta Disneyn mukaan kuitenkin jopa ilkeä pankkiiri ansaitsee onnellisen lopun ja voiton pahasta, niin kauan kun vastassa on noita, ja akka kaiken lisäksi.

Mikä siinä on, että noidat nyt sattuvat aina olemaan kärttyisiä vanhoja naisia? Kärttyiset vanhat ukot ne vasta pelottavia on! Suomessakin pääsiäisnoita perinne on lähtöisin uskomuksesta, että ilkeät ja kateelliset naiset kävivät tekemässä naapureille kiusaa. Luulisi, että naapurin sato-onnen tai lypsykarjan kiroaminen olisi ollut maalaisukkojen asia. Miten naiset muka tiesivät mitään miten maataviljellään saati miten viljelyksiä tuhotaan? Mutta ei, ukot olivat kait liian kiireisiä sahdin juonnissa ja pääsiäisherkkujen syönnissä, että tämäkin ¨askare¨ jäi naisten kontolle. Vai miten se taas menikään? Onkohan pääsiäisnoitaperinteellä mitään tekemistä Euroopan noitavainojen kanssa?

Noitavainot ovat kyllä yksi niistä ihmiskunnan historian synkistä hetkistä. Miten aivot ja ajattelykyky, mitkä ovat pystyneet sinkoamaan meidät avaruuteen voivat välillä niin pettää meidät? Minun on toisinaan vaikea hyväksyä sitä, että ihmisen kyky älylliseen ajatteluun tarkoittaa myös kykyä saada aikaan ihmeitä niin hyvässä kuin pahassa. Myös ydinpommi on innovaatio. Tosin ilman ydinpommia meillä tuskin olisi ydinvoimaa ja ilman ydinvoimaa ei olisi ydinonnettomuuksia. Ilman sotia olisi moni turha maailman tuhoon tarkoitettu vempele jäänyt syntymättä eikä nyt tarvitsisi pelätä terroristien pihistävän niitä. Toisaalta sodan ansiosta meillä on nykyisin käytössä keksintöjä joita ilman sodankäyntiä olisi saanut odottaa tai ehkä niitä ei olisi keksitty ollenkaan. Ja näin naisena olen erityisen kiitollinen siitä, että sodat verisiä sotkuja. Sillä ilman tarvetta pystyä tyrehdyttämään suuriakin verenvuotoja ei meillä naisilla olisi terveyssiteitä eikä tampooneja. Yllättävää, mutta tämä tarina on tosi. Tämän innovaation takana on ensimmäinen maailmansota, amerikkalainen paperitehdas Kimberley-Clark ja tarve luoda hyvin imukykyinen materiaali verenvuotojen tyrehdyttämiseen. Sodan jälkeen jollakin yhtiön työntekijällä vain välähti, että sodan aikana sairaanhoitajathan taisivat hamstrata niitä meidän siteitä omaan käyttöön. Hmm, mitä moinen mahtoi merkitä. Heureka! Sota on loppu, mutta kuukautiset ei. Ei muuta kuin tuote uudelleen markkinoille ja siitä kiitos. Mutta miksi siihen tarvittiin Euroopan hajalle repivä sota, että naiset saivat saniteettituotteensa???

Onkohan sodankäynti ja naapurin kanssa nahikointi pakottanut ihmiskuntaa kehittämään myös siviilisatiota? Niin kauan, kun pystyimme asumaan väljästi eikä maasta ja ruuasta ollut pulaa ei ollut tarvetta myöskään hallinnolle ja hallitsijoille. Mutta heti, kun väkiluvun kasvu pakotti yhteisöjä metsästämään laajemmalti ja viljelemään yhä suurempia aloja, niin se naapuri tuli väkistekin vastaan ja halusi poimia mustikat juuri siltä samalta mättäältä. Kinahan siitä syntyi ja käsikähmä. Sama se kuka löi ensin. Kostoa lähdettiin hakemaan joukolla. Ja väkiluvun edelleen kasvaessa nämä kahnaukset tulivat aina vain yleisimmiksi ja verisemmiksi. Enää eivät nyrkit riittäneet vaan metsästysmaita lähdettiin valloittamaan  miekka kädessä. Mutta miekkataisteluun ei lähdetä kuin baaritappeluun, siihen tarvitaan järjestäytynyt joukko sotilaita ja yksi selkeä johtaja. Uusi tapa asua oli siis syntynyt. Enää eivät kaikki olleet saman arvoisia. Arvostetuimpia olivat sotilaat, jotka pitivät pahat naapurit loitolla ja pyramidin päällimmäisenä istui heimon johtaja. Kuningas.

On jännittävää ajatella, että ruuan paljous johti väkiluvun kasvamiseen, mistä taas seurasi maa-alueiden valloitus ja tarve yhteen selkään johtajaan. Toisaalta taas, pula ruuasta saa ihmiset liikkeelle ja kapinoimaan johtajaansa vastaan. Nykyaikanakin. Se tämä ihmisen elämä pyörii vatsan ympärillä. Niin kauan, kun ruokaa on saatavana edulliseen hintaan kaikki ovat tyytyväisiä. Pitäisiköhän kokeilla elää yksi viikko mahdollisimman pienellä budjetilla? Yrittää olla eettinen ja ympäristöystävällinen kuluttaja. Minun täytyy kyllä sitä ennen perehtyä paremmin miten moisen kokeilun voisi toteuttaa. Voi tikkerperi! Ensi viikko ei ole muutenkaan hyvä viikko eettisyydelle, koska on pääsiäinen ja minun pitää lähteä Kyöpelinvuorelle irstailemaan perkeleiden kanssa. Mutta heti sen jälkeen parannan tapani, kuluttajana.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 17/04/2011 Kategoria/t: Historia, Kulttuuri, Postaweek2011

 

Avainsanat: , , , ,

Kuunteleeko minua kukaan?!

ESC/Phone hacking

Tämän viikon ehdottomasti suurin uutinen Englannissa on ollut News of the World uutisryhmän niin sanottu anteeksipyyntö puhelinviestien salakuuntelujupakassa. Itse kiista on päätynyt oikeuslaitoksen puitavaksi jo aikaa sitten, mutta vasta viime perjantaina NoW kakaisi ulos julkisen anteeksipyynnön. Tosin kriitikkojen mukaan ryhmän anteeksipyyntö ontuu, sillä siinä ei edelleenkään myönnetä täyttä syyllisyyttä tapahtuneesta saati sitten oteta vastuuta.

Mistä on kysymys? Laajasti katsottuna kysymys on siitä missä menee raja tutkivanjournalismin, yleisenedun tavoittelun, kaupallisuuden ja julkisten henkilöiden oikeus yksityisyyteen välillä. Suomessahan jokunen vuosi sitten jupistiin poliisin oikeudesta kuunnella yksityishenkilöiden puheluita. Kinkkinen ongelma. Ultravapaamielisenä voisi sanoa, että moista ei missään tapauksessa tule sallia. Mielessä kummittelee kuva suuresta poliisinkuunteluyksiköstä, missä valtionvirkamiehet päivätyönään istuvat ja kirjaavat kansalaisten puhelinkeskusteluja muistiin. Ja siitähän ei ole enää kuin kukonaskel poliisivaltioon ja totalitarianismiin. Mutta jarrutellaanpa hieman. En kuitenkaan jaksa uskoa, että Suomessa poliisivoimat pystyisivät moiseen. Siis en nyt mitenkään väheksy poliisien älyllisiä lahjoja enkä sitä etteikö Suomenkin poliisivoimista tarpeentullen löytyisi joku suuruudenhullu komisario, mutta jotenkin moinen maailmanvalloitus ja -napa tyyppinen ajattelu ei vain sovi suomalaiseen pirtaan. Ei sitten millään. Me olemme paljon parempia naapurikateudessa ja -kyttäilyssä, huonossa itsetunnossa, kapeakatseisuudessa (ehkä yksi syy miksi suomalaiset eivät ole koskaaan lähteneet valloittamaan alusmaita maailmalta: tulevaisuuden suunnitelmat on keskitetty siihen omaan tonttiin ja sen mustasukkaiseen vaalimiseen) ja herranpelossa. Että yritä noista, vaikkakin omalla tavallaan jaloista, luonteenpiirteistä sitten repiä Bond leffojen pahista kasaan, joka tilaisuuden tullen salakavalasti ottaa koko maan ja sen jälkeen maapallon valtaansa! Jos poliisilla siis on vahvat epäilyt löytää sarjamurhaaja, salakuuntelemalla epäiltyjen puheluita, niin minun puolestani siitä vaan! Vaikka kyllä koko salakuuntelu (jo etuliite ´sala´ saa niskakarvat nousemaan pystyyn) asia jää silti hiertämään liberaalin kengässä, kun ajattelee sananvapautta ja muita ihmisoikeuksia. Mutta maailma ei ole mustavalkoinen ja nykymaailmassa internetin ja älypuhelimien myötä, kuka tahansa tarpeeksi teknillisesti viisas pystyy (näin ei-teknillisenä ihmisenä siis oletan tämän olevan mahdollista) hakkeroitumaan kenen tahansa tietoverkkoon ja onkimaan henkilökohtaisiatietoja sähköposteista pankkitilin numeroon. Pelottavaa ajatellakin, minkälaisia cyberjalanjälkiä itsestäni on jäänyt! Tämän lisäksi moni meistä vapaaehtoisesti jakaa tietoa minästään ja päivittäisistä aktiviteeteistaan internetin sosiaalisissa verkoissa. Hienosti ajateltuna sitä kutsutaan verkottautumiseksi, mutta mahdollisuus tulla pyydystetyksi omalla verkollaan on aika korkea. Ja lasten kohdalla tämä pyydykseen sotkeutumisen vaara on kaikkein suurin.

Mutta takaisin Englannin kamaralle ja NoW:n salakuunteluun. Tässä kiistassa siis syyllisenä osapuolena ei ole valtio vaan yksityinen voittoa tavoitteleva korporaatio. Koko homma siis haiskahtaa rahalle. Toisaalta osasyyllisenä voidaan pitää myös julkkisjuorujen nälkäistä lukijakuntaa. Näin ainakin monen sensaatiolehden toimittaja väittää. Tottahan se on, että Britti lehdet tekevät myyntinsä paljastamalla milloin kenenkin julkisuuden helkilön toilailuista ja avio-ongelmista. Ja jos kysyntää ei olisi, niin moista hömppää tuskin lehtien sivuilla meille tarjottaisiin. Mutta tällä kertaa tukeutumalla perinteisiin journalistisiin keinoihin, NoW:n kuninkaallisista vastaava toimittaja ja yksityisetsivä hakkeroivat kuninkaallisten avustajien puhelinviestejä. Tämä parivaljakko todettiin syyllisiksi vuonna 2007. Mutta vuosien mittaan on hiljalleen alkanut paljastua, että he olivat vain jäävuoren huippu ja salakuuntelu NoW ryhmässä on ollut paljon laajempaa ja mahdollisesti ylimmän johdon tiedossa. Lista tällähetkellä NoW:iä vastaan oikeuttakäyvistä henkilöistä pitää sisällään muun muassa näyttelijät Sienna Millerin ja Steve Cooganin. Mutta muita mahdollisia uhreja ovat Lontoon pormestari Boris Johnson, näyttelijä Gwyneth Paltrow, koomikko Lenny Henry, tv-kokki Nigella Lawson ja niin edelleen. NoW ryhmän anteeksipyyntö kuitenkin rajoittui vain ‘tiettyt kriteerit’ täyttäviin tapauksiin ja moni kokikin koko anteeksipyynnön eräänlaisena vahingonkorvausten minimointi harjoituksena. Poliisitutkimukset ja oikeudenkäynnit siis tulevat jatkumaan hamaan tulevaisuuten ja lakimiehet selviytyvät todellisina voittajina.

Hurraa oikeus ja sananvapaus!

 

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 10/04/2011 Kategoria/t: Englanti, Postaweek2011, Suomi, Talous, Uutiset

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Levotonta menoa

Pleiades Star Cluster

Image via Wikipedia

Kuvittelenko minä vai onko maailmasta tullut levottomampi paikka? Ovatko ihmiset kaikkialla syttyneet provosoimaan ja provosoitumaan? Mielessäni ovat viime aikojen uutiset Pohjois-Afrikasta, missä hallituksia kumotaan tai ainakin yritetään kumota tänä keväänä. Toisaalta ruohonjuuritason vallankumoukset ovat kait osa ihmiseloa. Ja kuten Egyptin tapahtumat osoittivat, parhaimmillaan vallankumous on juuri sitä mitä purkin kyljessä lukee: valtaapitävän eliitiin kampeaminen jalustalta tavallisten kansalaisten protestin voimin. Pahimmillaan taas vallankumous nostaa pintaan vanhat ristiriidat ja johtaa aseelliseen konfliktiin. Niin kuin Libyassa– tällä hetkellä, missä tilannetta pahentaa täysin todellisuudentajun menettänyt diktaattori.

Millaistakohan mahtaa olla elämä ailahtelevana diktaattorina? Kuvitellaanpa. Heräät aamulla ja päätäsi kivistää. Huudat paikalle henkilääkärisi jota uhkaat mestauksella, jos hän ei sillä sekunnilla löydä parannusta ikävään oloosi. Lääkäri parka kädet hikoillen ja hermona antaa sinulle sievän annoksen vahvaa kipulääkettä ja käskee potilaansa takaisin petiin. Virhe! Sinä olet se tässä Outolandiassa joka määrää jenkan tahdin eikä mikään puoskari! Vartijat saavat heittää tohtorin vankityrmään. Ja sinä, pää sekaisin lääkkeistä, päätät lähteä tarkistamaan miten maassasi menee. Käyt juttelemassa mummojen kanssa ja kättelemässä kauppiaita (ei siis poikkea paljon demokraatioiden vaalikampanjoista!). Katujen varret ovat täynnä sinua ihailevaa kansaa, jotka muistaaksesi määräsit lainpakosta jättämään kaikki askareensa joka kerta kun päätät astua ulos palatsistasi. Sinulla pyyhkii hyvin. Aurinko paistaa ja maailma hymyilee. Kunnes joku pikkulapsi rääkäisee, että ¨eihän sillä ole kuin pyjaman housut jalassa!¨ ja koko kansa repeää nauruun. Pillerihuurussa ja lääkäriepisodin ärsyttämänä olit tykkänään unohtanut, että maailma palatsisi ulkopuolella on juuri sitä. Ulkopuolella.

Keisarin uudet vaatteet pätee tarinana kyllä demokratiaankin. Monet vallan makuun pääsevät poliitikot monesti sokeutuvat ja unohtavat, että elämä itseasiassa eletään parlamenttipalatsien ulkopuolella ja kielestään lipevät kolleegasi puhuvat sanoilla joilla on monia merkityksiä. Tosuus muovataan itseä miellyttäväksi. Tarvitsee ainoastaan katsoa Italian nykyisen pääministerin elämänmenoa. Demokratiassa vallankumousten sijaan jokainen voi näennäisesti vaikuttaa äänestämällä ja siksi ehkä barrikaadeille noustaan harvemmin kuin diktatorioissa. Mutta viime aikoina myös demokratioissa on kuohunut. Esimerkiksi monet kansalaiset Englannissa kokevat, että heidän valtaan äänestämänsä hallitus ei seuraa vaaleissa julistamaansa politiikkaa. Ja sen sijaan, että äänestäjät odottaisivat seuraaviin vaaleihin asti, he ovat ilmaisseet mielipiteensä hallitusta kohtaan suurmielenosoituksilla. Onneksi todennäköisyys, että nämä protestit syöksevät maan aseelliseen konfliktiin on mikroskooppinen.

Toisaalta minun ei tarvinnut kuin avata radio tänä sunnuntai aamuna, kun kuulin uutisia Pohjois-Irlannista missä väkivaltaisuus on taas nostamassa päätään. Katolilainen poliisi oli surmattu autopomilla Omagh nimisessä kaupungissa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kyseissä kaupungissa räjähtää. Vuonna 1998 yli kaksikymmentä ihmistä sai surmansa the Real IRAn räjäyttäessä autopommin kaupungin keskustassa. Näin ulkopuolisena tuntuu vaikealta ymmärtää kenenkään motivaatioita lähteä räjäyttelemään pommeja ja  tappamaan siviilejä. Varsinkin, kun kyseessä on moderni länsivaltio. Ymmärrän sen, että uskonnolla on pitkä ja verinen osansa Englannin ja Irlannin välisessä historiassa ja että Englanti käytti Irlantia hyväkseen kuten muitakin sen alusmaita. Mutta nykyisin jopa myös Englannissa on uskonnon vapaus ja elämänmeno, ainakaan minun mielestäni, ei eroa paljoa minkään Eurooppalaisen maan välillä. Tarkoitan jälkimmäisellä kommentilla siis sitä, että kansalaisten oikeudet ja edut ovat aikalailla samaa luokkaa asuit sitten Ranskassa tai Ruotsissa. Eroja tietenkin löytyy, mutta verrattuna kehittyviin maihin meillä täällä Euroopassa on asiat aikalailla kunnossa.

Siis miksi sitten täytyy räjäytellä pommeja yhden pienen maa pläntin vuoksi? Jos tuohon osaisin vasta niin tuskin istuisin tässä kirjoittamassa jonnen joutavaa blogiani. Oletan, että osasyy on nuorten miesten toimettomuus ja testosteroni. Haetaan jännitystä arjen tylsyyteen. Mutta pohjimmiltaan Pohjois-Irlannin väkivallan juuret ovat syvällä historiassa ja sen romanttisessa ihannoinnissa tietyissä piireissä. Eikö meidän pitäisi ainakin yrittää oppia historiasta eikä käyttää sitä hyväkseen? Vai olenko minä sittenkin liian idealisti? Välillä on helpompaa katsoa maailmaa musta-valkoisesti eikä yrittää ymmärtää kumpaakin puolta kolikosta. Mutta en jaksa uskoa, että meidän aivomme ovat kehittyneet nykyiselleen, koska esi-isämme ja -äitimme valitsivat helpon vastauksen joka ongelmaan.

Jos minä olisin maailman diktaattori, niin ensimmäisenä despoottitekonani määräisin jokaisen elämään toistensa kengissä kolme kuukautta vuodesta ja sen lisäksi asumaan jossain muualla kuin syntymämaassaan tämän ajan. Uskon, että muutaman vuoden jälkeen ihmisten suvaitsevaisuus ja maailmankatsomus olisivat avartuneet. Osa meistä ehkä löytäisi uuden ja paremman tavan elää ja toiset taas oppisivat arvostamaan elämäänsä uudelleen. Ennen kaikkea toivoisin, että ihmiset muistaisivat katsoa välillä myös ylös tähtiin. Viimeisellä Suomi-visiitillä muistin itse tuijotella tähtiä ja kuinka kirkkaana ne loistivatkaan! Siinä sai taas muistutuksen siitä, että elämä maapallolla on vain ohimenevä villitys mitä maailmankaikkeuteen tulee. Minusta tätä silmänräpäystä ei tulisi käyttää keskinäiseen nahisteluun vaan elämänlaadun parantamiseen maapallolla ja universumin   oppimiseen.

 

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 03/04/2011 Kategoria/t: Englanti, Expat, Kulttuuri, Politiikka, Postaweek2011

 

Avainsanat: , , , , , , , , ,

Jälkiä lumessa ja mielessäkin

Akkujenlatausloma! Vaikka aurinko ei ensimmäisenä lomapäivänä paistanutkaan, niin oli silti aivan loistavaa päästä hangille hiihtämään. Ensimmäisestä hiihtoretkestä muodostuikin luontoretki. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta lähtiessäni Manchesteristä linja-auton ikkunan ohi vilisi katu kadun jälkeen vieriviereen rakennettuja taloja. Tai ehkä enemmin kloonattuja kuin rakennettuja. Niitä katsellessani unohtui se aurinkoinen kevätpäivä ja ajattelin kuinka ahdasta ja yksitoikkoista asuminen Englannissa on, ja kuinka paljon kaipaan tilaa ja avaruutta ympärilleni. Onneksi sentään voin välillä käydä Suomessa muistuttamassa itselleni, että elää voi myös toisin eikä vain kloonitalossa.

Hiihtoretken oli tarkoitus tapahtua hangella, mutta jouduimme tyytymään valmiiksi tehtyihin latuihin peltoaukealla. Tosin tapana ei ole kangistua kaavoihin, joten ladun kiertäessä järvenrantaan, poikkesimme tehdyiltä urilta järvenjäälle. Olin aivan innoissani vaikka jalkapohjissa alkoi jo hieman tuntea ettei hiihtomonon kapeaa lestiä ole vähään aikaan jalassa tullut pidettyä. Tuuli oli vastainen, mutta ei turhan kova ja tarkoitus oli ainoastaan kiertää yksi iso saari joten paluu matkalla meitä työntäisi eteenpäin myötäinen. Emme olleet päässeet edes isomman järvenselän puolelle, kun ensimmäiset luonnonäänet ilmoittivat kevään olevan lähellä. Trööt trööt trööt! Kolme joutsenta lensi ylilennolla! Mistä ne siihen? Eihän täällä ole edes rannat vielä sulia. Mutta kai ne jostain haistavat lähestyvän lämpimän paremmin kuin me ihmiset. Toivottavasti. Sillä kirjoittaessani kova luoteistuuli ujeltaa nurkissa ja lumipyry on kasvattanut nietoksia päivän aikana, vaikka vasta muutama päivä sitten saimme kylpeä lämpimässä auringossa.

Pian hiihtoretki sai taas uuden luonteen. Meistä tuli jäljittäjiä, salapoliiseja ja alkuihmisiä saaliin perässä. Erään saaren tuntumasta löysimme hirvenjälkiä. Neljä hirveä. Minneköhän ne olivat matkalla? Sehän selviää jälkiä seuraamalla. Eipä siis muuta, kun tuumasta toimeen. Suunnitelmat (lue toiveeni) pienestä lenkistä järvellä karisivat. Olin lomahaaveiluissani mielessäni kuvitellut kevyttä retkihiihtoa enkä lainkaan vauhdikasta haamuhirvien taka-ajoa. Jälkiä seuraten päädyimme pienehkön saaren rannalle. Hirvien jäljet poukkoilivat saaren rantaviivaa myötäillen maan ja jään puolella ja hetken näytti jo siltä, että joudumme jatkamaan hiihtomatkaa vielä jonkun aikaa. Kierrettyämme saaresta yli puolet meille kuitenkin selvisi, että hirvilauma on majoittautunut saareen. Tehtävä suoritettu!

Seuraavalla aamuisella hiihtoretkellä jo sää ja keli suosivat meitä. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vaikka navakka lounaistuuli oli piiskannut lunta pitkin maita ja mantuja, niin hanki kantoi meitä aika mukavasti. Tarkoitus oli palata edellisen hiihtolenkin päättäneeseen ‘hirvisaareen’ ja jatkaa taas luontoetsivän toimia. Mieltäni itseasiassa askarrutti olivatko hirvet viihtyneet saaressa viimeiset kolme päivää. Sää oli ollut todella inhottava. Ainakin näin ihmisen näkökulmasta. Kovaa ja koleaa tuulta, aurinkoa aina välillä, mutta sitäkin ärhäkäämpiä tuiskuja auringon pilkahduksien lomassa. Jos minä olisin hirvi, pysyisin kyllä visusti jossakin pusikossa tuuleen suojassa enkä lähtisi seikkailemaan järvenjäälle!

Saari siis kierrettiin eikä jälkiä näkynyt. Päättelimme, että jos hirvet olivat kyseisestä saaresta lähteneet, niin kova tuisku oli varmasti peittänyt kaikki jäljet. Koska sää oli loistava ja jättäessämme saaren taaksemme myös tuuli kääntyi myötäiseksi, ei hirvien olinpaikka enää niin mieltä painanut. Sain nauttia siitä hankikelin vapauden tunteesta! Vain välillä tuulen kasaamat pienet nietokset hidastivat muuten vauhdikasta lentoani. Aurinko siveli kasvoja ja hiljaisuus ympäröi meitä. Ei näkynyt pilkkijöitä eikä muitakaan liikkujia. Todellista luksusta! Pian huomasimme kahden korpin kaartelevan yläpuolellamme. Korpit ja hirvet kuuluvat yhteen, mutta olemme jo hiihtäneet seuraavan saariryhmän kohdalle. Voisiko olla, että seuraamamme lauma on jossain näistä lähisaarista? Mutta emmehän me havainneet jäljen rippeitäkään niiden edellisen olinpaikkasaaren ympäristössä. Hirviä tai ei, korppien taivaallista tanssia oli kiva seurata. Miten vaivattomalta niiden kaartelu ilmavirran voimalla oikein näyttikään! Muutama siivenisku ja taas kohottiin korkeammalle kohti taivaankantta. Kuin pohjolan kondorit ikään!

Loman ensimmäinen hankikelihiihto alkoi lähestyä loppuaan. Korppien lisäksi huomasimme yhtä kannasta ylittäessä oravan tanssineen lumella. Hauska kuvitella miten se oli pistänyt jalalla koreasti. Pari päivää aikaisemmin olimme harrastaneet latuhiihtoa ja ladun kaartaessa erään pellonlaidassa havaitsimme ojankallaalla ilveksen jäljet! Sekin oli kokemus, sillä en muista koskaan aikaisemmin nähneeni niitä ‘livenä’. Eläinten jälkien havaitseminen luonnossa on hauskaa puuhaa. Se on melkein kuin tapaisi kyseisen elikon elävänä. Voi vaan antaa mielikuvituksensa laukata jälkien perässä ja miettiä minne eläin oli menossa ja mitä se mahtoi olla tekemässä. Salapoliisityötä tosiaan!

Viimeinen saarirykelmä oli edessämme. Sen suojissa pääsemme tuulta vältellen jo melkein mantereelle asti. Poskeni kuumottivat jo niin, että ajatus monojen nurkkaan potkaisemisesta ja kuumasta glögilasista kuulosti taivaalta! Enää vähän matkaa. Sivutuuli tuntui ilkeältä kyljissä, kun lämpövaatekerrokset olivat jo hieman hiestä märät. Enää vähän matkaa. Hei, tuolla on jälkiä! Ja paljon! Taitavat olla ihmisen, kun poukkoilevat noin epämääräisesti. Ei, ne ovat hirvien! Lauma on kuin varkain siirtynyt kokonaan toiseen saareen! Loistavaa. Yritimme tiirailla, jos vaikka rantapusikon välistä vilahtaisi valkoinen sukka. Turhaan. Mutta jäljet olivat hieno yllätys näin hiihtoretken päätteeksi.

Lomaa on vielä muutama päivä jäljellä. Miten olisikaan mahtavaa päättää se tekemällä näköhavainto näistä metsienkuninkaista! Sitä tuskin tulee tapahtumaan, sillä hirvet ja muutkin metsäneläimet kyllä kuulevat tulomme kilometrien päähän ja luultavasti väistävät (viisaasti) meidän älämölö joukkoa. Ainakin tämä jälkien metsästys on tuonut lisämielenkiintoa hiihtoretkiin. Jotka nekin näin aurinkoisina ja kirkkaan valkoisina maaliskuun päivinä ovat harvojen luksusta!

 

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 25/03/2011 Kategoria/t: Expat, Kulttuuri, Luonto, Postaweek2011, Suomi

 

Avainsanat: , , , , , , ,

Räntäsaderomantiikkaa

Kun lähdin perjantaina Manchesteristä aurinko paistoi lämpimämsti ja kevään kukat kukkivat. Ajatuksissani melkein kävi outo miete, että miksi halusinkaan pitää lomani Suomessa? Varsinkin, kun lauantai aamu Helsingissä auvautui harmaana edessäni ja muutaman hiutaleen jälkeen alkoi loputtomalta tuntunut räntä- ja lumisade. Enhän minä tällaista säätä ollut tilannut! Missä on se aurinko sinisellä pilvettömällä taivaalla? Mutta toisaalta oli loistavaa kävellä keskikaupungilla ja katsella lumisia maisemia ja räntäsateessa tarpovia ihmisiä. Sekin on eksotiikkaa omalla ankealla tavallaan.

Tullessani lentokoneessa sain viereeni vanhemman suomalaisen rouvan, joka oli matkalla tyttärensä luota Leedsistä takaisin Suomeen. Pienen sääkeskutelin jälkeen puheaihe siirtyi  kummankin matkustussyyhyn: hän palasi lomalta Suomeen, kun minä vasta aloittelin hyvin ansaittua paussiani. Paljastui, että rouvan tytär oli opiskellut ja asunut Englannissa toistakymmentä vuotta ja viimeiset viisi vuotta totutellut työelämään. Loistavaa, ajattelin! Mahdollisuus kuulla ulkosuomalaisen tarina ‘sisäsuomalaisen’ silmin.

Tyttären elämä kuullosti menneen aika samoja raiteita oman elämäni kanssa, joten oli mielenkiintoista kysellä miten rouva äitinä ja vanhempana on vuosien varrella tyttärensä maailmanmatkailusta ajatellut. Ilmeisesti viime aikoina tytär on käynyt läpi samoja juupas-eipäs ajatuksia kuin minä itsekin. Siis, että ajatukset Suomeen paluusta ovat välillä pinnalla ja sitten taas se elämän tämän hetkinen arki ottaa voiton ja sitä tyytyy niihin totuttuihin rutiineihin. Mutta eipä se Suomeen pysyvästi muuttaminen mitään yksinkertaista ole. Sitä kuitenkin haluaisi jatkaa leipänsä ansaitsemista työelämässä ja välillä tuntuu, että suomalaiset työnantajat eivät ole tarpeiksi rohkeita palkkaamaan ei-suomalaisen opinto- ja työhistorian omaavia hakijoita, vaikka kansainvälisyydestä ja kielitaidosta on tullut yleisesti viljeltyjä avainsanoja työpaikkailmoituksissa. Ja kuten rouvan tytär oli sanonut niin se Suomi mistä hän lähti, sitä ei enää ole. Totta, mutta sitä on välillä vaikea hyväksyä ja näillä viikon tai kahden lomavierailulla ei tarvitse niistä arkeen liittyvistä pikku ongelmista välittää.  Toisaalta, arki on sitä samaa työssäkäymistä asui sitä missäpäin maailmaa tahansa.

Tulimme rouvan kanssa siihen tulokseen, että onneksi nykyaikana on kuitenkin teknologia kehittynyt niin, että yhteydenpito ystäviin ja läheisiin on helppoa. Ja jos haluaa, niin pystyy minuutti minuutilta päivittämään kotijoukkojaan mietteistään ja tekemisistään. Maailma on pienentynyt kuvitelmissamme ja lentomatkaillessa sitä helposti unohtaa oikeat välimatkat ja kuinka kaukana itseasiassa esimerkiksi Suomi on Isosta Britanniasta. Vuosi sitten Islantilaisen tulivuoren purkaus palautti mieliimme maantieteelliset faktat. Itsekin olin Suomessa ja suunnitellessani mitä maa- ja merireittiä takaisin Manchesteriin palaisin, laskin sen normaali aikoina vievän noin kolme päivää. Onneksi olin Suomessa enkä loma- tai työmatkalla. Niin sanotusta kotipaikkaedusta oli hyötyä ja pystyin odottelemaan tilanteen selviämistä niin kauan kuin oli tarvetta.

Suomi toivotti minut tällä kertaa tervetulleeksi heittämällä tiskirättejä niskaan, mutta jo tänään sunnuntaina aurinko pilkisteli pilvien raosta lähtiessäni Helsingistä. Lumi pöllysi junan ikkunassa sinistä taivasta vasten. Maisema sai mielen iloiseksi. Pian kuitenkin päävärit muuttuivat harmaaksi ja  valkoiseksi. Ehkä näin onkin parempi. Tätähän tämä arki on. Ei Manchesterissäkään joka päivä, saati joka viikko, aurinko jaksa paistaa. Ohi vilistäviä metsiä on kiva katsella ja samalla kuunnella edessä istuvien kahden tuntemattoman kiihkeää keskustelua edellisen illan jääkiekko-ottelusta! Eksotiikkaa, mutta niin tuttua. Arjen romantiikkaa. Kevättalven harmaita päiviä ja välissä auringon pilkahdus. Tätähän tämä on olla Suomessa, olla suomalainen.

 

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 20/03/2011 Kategoria/t: Expat, Postaweek2011, Suomi

 

Avainsanat: , , , ,